Auld lang syne ja niin edelleen

Mitä sitä tuli tehtyä vuonna 11?

Luin laskujen mukaan 122 kirjaa, kun jätetään kuvakirjat, sadut ym. nopsalukuiset ja toisaalta tietokirjat listauksista pois. Selvästi vähemmän kuin edellisvuosina, lukumaku joko kapenee tai kirjat maailmassa huononee. Realismi ei jaksata, mutta urbaani spefi tympii. Kirjahyllyn kasvattaminen ei enää tunnu kiinnostavalta, tarkoittaako tämä että on aika vaihtaa e-kirjoihin?

Nähtyjä keikkoja pikaisen kalenteriselauksen mukaan parikymmentä (fifty-sixty maailmalla-kotimaassa), kovimmat the Hives ja ehkä Danko Jones. Annetaan vielä M. Monroelle mahdollisuus tänään, harmin paikka että Imperial State Electric perui. Pitikin rahdata ahterinsa maamme pääkaupunkiin ihan sitä varten ja siis turhaan :[ Tää on jo kolmas tilaisuus jossa/josta ISE menee ohi ja sivu suun. edit 1.1. MM oli juuri niin adhd kuin odotin, ei kohonnut kärkikeikaksi. 

Musiikkituttavuuksia Royal Republic, Graveyard, Orchid, Rival Sons, liuta depressiivisiä stoner-pumppuja.

Vuoden levy... tääpä onkin paha. D-A-D nousee sympatiapisteillä aika kärkeen, vaikkei levy (jonka nimeä en yritäkään muistaa ulkoa) ole mitenkään kuolemattoman hyvä. Mutta kun ne vaan on olleet mun lemppari ikuisesti. Yllättävän usein on kuulottimissa soinut Amorphiksen The Beginning of Times ja Mastodonin Hunter. Ja Rival Sons ynnä Royal Republic.

Reissun päällä parasta oli New York, Olomoucin juhannus ja Oxfordin sumu. Wien kohosi lempparikaupunkilistalla aikaisemmasta kiva-mutta-vähän-tylsä -sijoituksesta, sitä paikkaa pitää nyt Tukholma.

Vuoden viini oli W3. Graham's LBV hyvänä kakkosena, mature cheddarin kanssa aikamoista nannaa. Myös Berliinin market-riesling oli loistava.

Mitään en tainnut oppia, enkä päässyt viisastumaan. Näillä mennään ensi vuoteen: elävää musiikkia ja uusia kaupunkeja. Vähemmän vauhtia, ehkä.

Samadhi

Ellei vertailukohtana olisi ollut Goodtimen tofuannosta, olisin voinut antaa lähtöpäivän lounaalle paremmankin arvosanan. Nyt se oli vain OK. Huoneiston alakerrassa ollut Samadhi tarjosi ihan kelpo mättöä, mies söi samosoita ja minä kormaa. Listalla oli intialaista, thaimaalaista ja muuta aasialaistyyppistä, nuudelilla tai riisillä. Ainoa mönkään mennyt asia oli olutvalinta, epähuomiossa tilasin tuoksumataralla maustetun bissen joka kyllä jäi mieheltä juomatta. Ruokalista oli myös englanniksi, tarjoilijakin vaihtoi aina välillä englantiin kun huomasi että saksani loppuu kesken. Sinnikkäästi yritin auf Deutsch.

We had Goodtime

Gendarmenmarktin toreilun jälkeen etsin ruokapaikkaa siitä läheltä, ja päädyttiin thaimaalais-vietnamilaiseen Goodtime'en. 4 viidestä ruokailijasta antoi kouluarvosanaksi (asteikolla 4-10) 8,5 tai enemmän, viidennelle ei mausteinen ruoka maistu ja arvosanakin oli sen mukainen mutta en sitä katsoisi ravintolalle moitteeksi. Onnistunut valinta siis!

Minulla oli IHANA annos tofu ma muang! Rapsakat vihannekset, itsetehty samettinen tofu, sopivan voimakas soosi ja naapurilta vielä vähän sambalia pinnalle. Namnam. Tarjoilijat puhuivat auttavasti englantia, joten pähkinä- ja kalakastikeasiat saatiin hoidettua. Ovat ilmeisesti tottuneet kasvissyöjiin, Happy Cow'n veg-friendlyt -listalla rafla onkin.

Menen ehdottomasti toiste, jos noilla hoodeilla liikun.

Kasvissyöjä oluttuvan lihapatojen ääressä

 Augustiner am Gendarmenmarkt -ravintolaa on turha etsiä Happy Cow-listauksista. Baijerilainen oluttupa tarjoaa siansorkkia, makkaralajtelmia ja muuta hankalasti sulavaa ruokaa, jonka voi huuhdella alas litran tuopposilla. Olin kuitenkin tsekannut listan netissä etukäteen, joten tiesin että mullekin on jotain. Schwaabilainen ravioli perunasalaatin kera oli ihan ok, miljöö hauskan meluisa (jossain pöydissä aloiteltiin jo yhteislaulua ja käsikynkässä heilumista), ja oman talon olut kuulemma hyvää. Minä join Grüner Veltineria, koska sitä ei kotona tahdo löytää Alkosta.

Nyt jouluohjelmassa pyjamassa notkumista, joku seurueesta polskuttelee kylpyammeessa ja taitaapa joku nukkua Augustiner-väsymystään pois. Illemmalla joulutorille talvisirkusta katsomaan, vesisade jatkuu ja valtakunnassa kaikki ok.

Joulu Berliinissa

Kun etsin tietoa saksalaisista jouluperinneruoista, törmäsin useaan mainintaan racleten suosiosta. Vaikken olisi tätä tiennyt, olisin sen saanut tänään kenttätutkimuksessani selville kun tihkusateessa paarustin Ku'dammilla mokomaa systeemiä etsimässä. Valittaen loppu kaikkialla. Vihdoin lännen nopeimmasta tärppäsi: KaDeWe:n raclettepannu-poltin-masiina ei ollut erityisen kallis, ja melko pienikokoinenkin viedä kotiin. Tiedän laitteelle heti viikon sisään toisen käyttökerran, joten kohta se alkaa olla hintansa haukkonut.

Kunhan suku saapuu, pöydässä on raclettejuustoa ja tilsit-juustoa meille rohkeille. Hillosipuleita, pikkukurkkuja, oliiveja, patonkia, perunasalaattia ja salaattia. Karnivoreille melkoisen umpimähkään valittuja braatwursti-salami-kalkkunajudansseja.

Viinivalikoimat perusmarketissa saa ihmisen laulamaan onnesta, sitten kun astuu viinimyymälään niin itkuhan siinä pääsee. Lasissa nyt viitosen Alsacen Riesling, ja ensimmäinen kulauksesta lähtien silkkaa juhlapyhää! Cremante d'Alsace jäähtyy tervetulomaljaksi, ja otinpa sitten huvikseni myös pinot noiria ja pinot grisia illaksi, kun sitä kerran on sopuhintaan tarjolla. Mutta vastapainoksi ei jouluhalkoa eikä macaroneja (ainakaan tänään).

Organic Green Café

 Tukholmansaldona Organic Green Café, pieni ruokapaikka Vasastanissa. Rafla oli iltapäiväkolmelta aika tyhjä, muutamia ulkkiksia (en laske itseäni koskaan ulkomaalaiseksi vaikka kaikkialla sitä olen) ja joitain mummoja. Söin lasagnen ja join tuore-päärynämehun, yht. 110 kr. Annos oli valtaisa, ja kun ruoan lisäksi sai santsata leipää+hummusta, jouduin kierimään takaisin kaupungille.

Lähes kaikki muut asiakkaat (ulkkiksia lukuunottamatta) tuntuivat olevan hlökunnan hlökohtaisia tuttuja, tai sitten Vasastanissa nyt vaan on tapana käydä halaamassa tarjoilijaa. Kotimatkalla kävelin Sosta espressobarin ohi, mutta iltapäivä oli liian pitkällä kahvia varten. Hyvä muistaa, että paikka on tuolla suunnalla.

Opinnäyteuni

Gradua tehdessä uneksin eroottissävytteisiä ohjaavasta proffasta, tällä kertaa pääsen vähemmällä sekä työn laajuuden että unien suhteen:

Olen lähdössä avaruuteen, istun tukevasti turvavöissä kantoraketissa kokeneen avaruuslentäjän kanssa. Lähtölaskenta on alkanut kun yhtäkkiä tajuan että kannattaa käydä vessassa ennen lähtöä. Kun kysyn lentäjältä, voiko vielä piipahtaa naistenhuoneessa, tämä vastaa ironisesti: "no mietipä mitä ohjeissa sanottiin". Tiuskaisen vastaukseksi jotain, ja tajuan samalla etten ole lukenut mitään ohjeita avaruusmatkustuksesta. Lähden kuitenkin ryömimään vessaan maan vetovoimaa uhmaten ja matkalla mietin, onnistuukohan reissu ilman koulutusta.

Jotain uutta ja jotain vanhaa

Tukholma, ja matkailu ylipäänsä yllättää. Aamulento oli myöhässä, tästä lähes loogisena seurauksena olin perillä yli tuntia aikaisemmin kuin piti :D Olin herännyt kello 5.20 ja ollut aamiaisella heti kuuden jälkeen, perhaps for the first time in my whole life. Stokiksessa sain hotellihuoneen klo 9.15 aamulla ja menin suoraan nukkumaan :DD

Katselen telkkarista Grimm-sarjaa, joka yhdistää poliisisarjan satuihin. Duh. Huomenna I:n kanssa katsomaan Graveyardia (jee) joka lämppää Deep Purplea (no joo).  Plus ekstrabonus: ostin eduliseen hintaan Darth Vader-naamion :DDD

Aika mainio reissu kaiken kaikkiaan siis so far. Kun vielä saisi herättyä lauantaina niin että ehtisi kotiinpäin. Tai vielä enemmän kauhistuttaa se jos lento on myöhässä ja herääminen menee hukkaan. Ruokapaikoista eri postaus, bluetoothia ei juuri nyt tunnu löytyvän.

222 Veggie vegan

Toinen Lontoon kasvisrafla oli tällä reissulla 222 Veggie vegan osoitteessa 222 North End Rd. Kaupunginosa West Kensington tai Hammersmith.

Kiva tuttavuus, harmillisen kaukana pelipaikoista mutta nyt sopivasti easybusin pysäkin kulman takana. Luomuolutta ja -viiniä, buffetlounas £7,50. Wokki oli tosi maukasta, samoin harvinaisen ei-etninen herkku punajuurisalaatti. Tänne voisin mennä mielelläni toistekin, vaikka illalla á la cartea kokeilemaan.

Beatroot

Lontoon Soho- ja Covent Garden-kierroksen jälkeen lounastettiin Beatrootissa (92 Berwick Street). Marraskuun lopussa oli niin lämmintä, että syötiin ulkona koska paikka on mikroskooppisen pieni. Vastapäätä torikauppias läksytti toista maksamattomista vuokrista paksulla cockneyn murteella josta oli lähes mahdoton saada selvää.

Annokset kootaan pahvirasiaan tiskiltä, ja hinta määräytyy rasian koon mukaan. Keskikokoinen annos maksoi muistaakseni viitisen puntaa, valikoimissa oli lasagnea, shepherd's pie linssiversiona ym. Ruokalajien erittelevä maistelu oli hankalaa, koska ne mössääntyi rasiassa salaatin kanssa sekaisin. Lasagnen vegaanijuusto oli ehkä parasta.

Ok pikalounaalle.

I pledge allegiance to rock'n'roll proletariat

Aloittaa muutkin kiertueensa meidän pikkukaupungista kuin Nightwish: eilen Danko Jones melkein täytti Kerubin. Huom. vain melkein täytti, what a shame.

Just tuoreimmassa Soundissa oli biisilyrikkajuttu, jossa mietittiin kuinka ja miksi suomen kielellä seksistä laulaminen on niin vähissä. Englanniksi aihepiiriin paneudutaan ihan toisella vakavuudella, myös Dankolla useampikin eroottissävytteinen viesti. Sen kunniaksi seuraava keikka-arviomiete on englanniksi: 'twas honest and vigorous hard working foulmouthed hardrocking. Superior! Vähän loppua kohti oli kitara epävireessä mutta se ei menoa haitannut.

Tästä mä niin diggaan:
Grab the keys, start the car, take me home to where my records are.
Hit the gas, take the open road, I'm turning on the stereo first thing when I get home.

Ps. mikä parasta, pääsin melkein jatkoille: näin unen jossa Dankon, JC:n ja rumpalin (mikä sen nimi on?) kunniaksi illastettiin Fennia-nimisen tanssilavan takahuoneessa. Pöydät notkui herkkuja, mutta kasvissyöjälle oli vain Mozartin muotoisia samosoita. Rumpali puristi mulle peukaloon muiston niin että luu murtui.

6 jäljellä, 104 tulossa

Hymynaama, hymynaama, hymynaama. Tänään laskettuna 6 työpäivän päästä alkaa 104 päivän loma ja opintovapaa. Jei!

Toki vapaalla on tehtävä se opinto, tarkemmin ottaen opinnäytetyö, mutta en jaksa murehtia siitä. Olenhan pusertanut joskus isomman opparin, joten eiköhän se siitä lutviudu.

Muita suunnitelmia on sitten sitäkin enemmän, matkailua tiedossa pitkään ja hartaasti ennen ja jälkeen luku- ja kirjoitusurakan, muutama viikko opparintekoa reissussa ollessakin.

Mikä mukavinta, töihin palatessa odottaa isoja mutta mukavia tehtäviä ja haasteita.

Muumioita ja munaisjäännöksiä Lontoossa

Prince’s Trust Rock Gala 2011 Royal Albert Hall'issa 23.11. oli lipunostoaikaan hasardiveto: esiintyjistä ei vielä mitään tietoa, ympäripyöreästi vain että 'brittimusiikin kuninkaalliset kohtaavat tuoreet nimet'. No nyt ne siniveriset on jo tiedossa, ja on vain toivottava että nuoressa kaartissa on jotain positiivista yllätystä... Päästään näkemään Pete Townsend, Boy George, Midge Ure, Julian Lennon jne. Piti ihan googlata että onko muutamat noista nimistä elossakaan...

Iltaan täytyy suhtautua niin että se on kalliihko tutustumisretki RAH:n sisätiloihin. Ja ehkä Charleskin on aitiossaan jammailemassa?

Ben Aaronovitch: Rivers of London

Taas uusi Lontoo! Tai vanha (ajalta ennen roomalaisten tuloa). Urbaanifantasiaa kuivakkaan brittiläiseen tapaan, vampyyritkin oli jotenkin arkisempia kuin amerikkalaiset lajitoverinsa.

Poliisi- ja myöhemmin myös velhonoviisi Peter Grant koettaa sovitella Lontoon jokijumaluuksien riitoja ja estää melkein-tyttöystävä-kollegansa kasvoja räjähtämästä. Sivulla 16 olin nauranut ääneen kolmesti, kirjan edetessä tahti hieman hiipui mutta anyway: kerrankin huumorifantasiaa ja kelvollista sellaista! Vastapainona oli melkoisen paljon verenroisketta ja ruumishuonekohtauksia sekä yksi pieni koira (joka oli edesauttamassa kahta kolmesta ensimmäisestä naurusta).

Sarja alkoi tällä kirjalla, ja ainakin kakkososa Moon over Soho on jo kaupan. Olemassaolevista fantasia-aineksista on keitetty kokoon tuoreenoloinen soppa, jään odottamaan jatkoa! Gaimanin Neverwhere tuli mieleen lukiessa, mutta sehän on hyvä vain.

Lontoon paikallistuntemus ei ole pahitteeksi lukukokemuksen virittämisessä, ja toisaalta kirjaa voi melkein lukea matkaoppaana.

Sweet taste of India

Dhaba Beas - intialaista vegesafkaa. Ravintoloita on Prahassa kolme, kävin Národní třídan metroaseman takana Vladislalova 24:ssä. Kaikki ok, ei taaskaan kovin mausteista ja subjista oli sattumat kadonneet kun tulin kahden jälkeen. Palak paneerista sain pelkkää pinaattia. 

Leivät näytti hyvältä, ja tarjolla oli myös samosoita. Samalle lautasella voi kerätä myös jälkiruoan, maanantaina se oli halvavanukasta ja jotain epämääräistä soosia.

Vettä for free, mikä ei täällä suunnalla Eurooppaa ole lainkaan itsestäänselvyys. Jos ja kun ison kaljan saa halvemmalla kuin pienen veden.

Dazed & confused: rojalisti vai tasavaltainen?

Strahovin opiskelija-asuntolakompleksissa betonilohkareessa #7 on yökerho Club007. Asiakaspaikkoja on n. 125 ja lavan korkeus on n. 180 cm, ihan aikuisten ja nuorisolaisten oikeesti. Royal Republicin laulaja Adam on 197cm+tötterötukka.

RR veti settinsä hienosti, että soitannollisessa suhteessa ei kalpene The Hivesille.

MUTTA
- ei yhtään uutta biisiä, ei sitten ensimmäistäkään vaan pelkästään levyllinen
- kuka disssasi ja ketä: Sweet home Alabama, Ace of spades ja vielä joku kolmas (ei ihan Paranoid mut melkein)?? Siis c'mon! Vaikka yleisö koostuíkin 99%:sesti 17-22-vuotiaista lähesteineistä jotka on just muuttaneet  maalta pääakaupunkiin opiskelemaan, niin silti!  Näistä jäi tosi paska fiilis, kun ei biisejä kuitenkaan soitettu kokonaan niinkuin yleisönkosiskelumielessä vain vaan näyttääkseen että "teille kelpaa kaikki". Kun niille olisi kelvannutkin...

Plussaksi keikkapaikasta on sanottava vielä että
+ bussipysäkki heti siinä futiskenttien ja parkkipaikan takana, pääsee Andeliin ja Dejvickaan
+ halpaa Kopparberg-siideriä, kalja lähes ilmaista
+ mukava vessa ♥

Vegaaniruokaa ostarilla

Nový Smichovin ostarin kolmoskerroksessa on pitkä rivi pikaruokapaikkoja, ja siellä viimeisenä ympäri maailmaa toimiva vegaaniketjurafla Loving Hut.

Ehdin just ennen neljää syömään linjaston jämät: nuudeleita, munakoisoa, tofua, soijalihaa... Annoksen hinta oli 24 kruunua/100 g, ja mulle täyden lautasen hinnaksi tuli reilusti alle 100 kruunua. Kaikki ruoka ok, mutta joku oli jo päässyt vähän jäähtymään ja aika miedoissa makumaailmoissa mentiin. Yllättäen parasta oli pavut, joista yleensä en tykkää yhtään.

Henkilökunta puhui englantia, ja ruokalajit oli listattu englanniksi. Pikaruokaa sanan paremmassa merkityksessä, vaikka ennen leffaa tai raskaan shoppailukierroksen aikana. Plussaa pitkistä aukioloajoista, miinusta luottokorttien kelpaamattomuudesta ja alkoholin tarjoilemattomuudesta. Se kuuluu siihen ylimestari Ching Hain ideologiaan, kunniotettakoon sitä.

Kuratointihaaveita, ei koulussa kuitenkaan

Joskus unelmoin taidegalleristin ammatista, tai kuraattorin. Ainakin aina silloin kun käyn jossain galleriassa tai näyttelyssä jossa löydän taiteilijan jonka haluaisin viedä taskussa Suomeen.

Prahan uusimpien museoiden joukossa lienee Artbanka MoYA, Museum of young art. Osoitteeseen Karlova 2 on rähjäiseen palatsiin koottu taideopiskelijoiden ja muiden tuoreiden nykytaiteilijoiden töitä, pihalla heti vastassa David Cernyn Guns. Näyttely oli kovin epätasainen, niinkuin opiskelijatöissä tapana on, mutta muutamia ihkuja töitä sieltä löytyi. Mm. nimi Jakub Hubalek pantiin korvan taakse tulevaisuuden varalle.

Toinen kiinnostavan häiritsevä kokemus oli Pasta Oner The Chemistry gallery 'ssa. Galleria sattuu sijaitsemaan Shakespeare&synove -kirjakauppaa vastapäätä, joten tästedes aina kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Vielä jälkimuisteluna New Yorkin kokemuksista ihana Animazing Gallery SoHossa.

Mitä on kun jättää tilaisuuden käyttämättä

Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi ja Kazuo Ishiguron Never let me go jättävät molemmat lukijan/  katsojan minimalistisen toivottomaan tilaan. Perussävy on niin surullinen, niin surullinen. Kerronta on kaunista, kuvallista ja haikeaa molemmissa tarinoissa, lukijan valtaa kalvava huoli oman elämän ohimenneistä tilaisuuksista tai läpi käsien päästetyistä onnen mahdollisuuksista. Ehtiikö kertoa että rakastaa, onko vielä aikaa, ehtiikö vielä tarttua päivään? 

Leidien kirjalliset syrjähypyt

Kate Atkinson ja Joanne Harris ovat kumpikin omassa genressään tai genreissään ansioituneita kirjoittajia, molemmilla on teoslistallaan novellikokoelma joka kenties yllättää lukijan irrottautumalla arkitodellisuudesta.

Harrisin Jigs and Reels oli Pienen suklaapuodin ym. hajumaku-kirjojen jälkeen aikamoinen pommi, hyvässä mielessä. Silkkaa spefiä! Onhan Harrisin tuotannossa muutakin spekulatiivisempaa, kun siihen tarkemmin tutustuu. Mutta ei niin pitkälle vietyä, ei. Kansansatujen hahmot saavat kyytiä, ja taitaapa mukana olla scifi-elementtejäkin.

Kate Atkinsonin vanhempi materiaali oli maagisen realismin rajoilla keikkuvaa, joten Not the end of the world ei ollut niin suuri yllätys. Atkinson pöllyttää puolestaan Kreikan ja muita mytologioita, ja koko teoksen rakennekin on jotain vanhaa ja lainattua.

Osa novelleista on keskinkertaisia ja selkeästi sormiharjoituksia, osa perushyviä ja sitten on muutamia aivan loistavia pieniä helmiä, vaikka nyt Harrisin Gastronomicon. Keittokirjoihinkin on syytä suhtautua vakavuudella!

Sucker for distortion

Oi kun mä oon helppo: kun soundit on raskaat niin kevyempikin riffittely tuntuu nerokkaalta. Jo muinoin hehkutin levyä, josta kaikki muut thumbs down, D-A-D ja Helpyourselfish. Nyt kuuntelen Cult'in Beyond Good and Evil -levyä vuodelta 2001 ja ihmettelen miten se onkin jäänyt huomiotta aikaisemmin. Mikä jytinä! Mikä särö!

Unimuutto

Näin unta, että muutettiin jonnekin uuteen kaupunkiin. Hissi uuden talon kolmanteen kerrokseen oli hutera ja kiikkerä, porraskäytävässä oli hylättyjä telkkareita ja muuta rojua. Asunnon huonekalut olivat 1940-lukulaisia, lattia likaisenruskeaa oksaista lautaa. Olin jo vähän harmissani muuttamisesta. MUTTA sitten näin näkymät ikkunoista! Keittiön ikkunan takana oli goottilainen katedraalin torni ja punatiiliset katot kuin Prahassa mutta jyrkemmällä rinteellä. 
Olohuoneesta oli ovi parvekkeelle ja kun kuljin parvekkeelle, huudahdin ääneen ihastuksesta: parveke oli oikeastaan iso terassi, ja meren äärellä! Lempeänvihreä aava meri aaltoili, rannalle oli kerääntynyt levää jota joku kumpparityyppi haravoi kokoon. Liekö ollut meidän puutarhuri?

Voisin kuvitella Välimeren itäreunalla, Kroatiassa tai Montenegrossa olevan unenkaltaisia maisemia. Herätessä oli jo ikävä unen kaupunkiin, näinkö on aloitettava etsintäretket ex-Jugoslaviaan?

Manjito

San Juanin vanhassa kaupungissa oli tasan yksi ravintola, josta sai kasvisannoksia, Café Berlin, ja siellä maistelin manjitoa ensimmäisen kerran. Manjito on mojito, johon on käytetty tuoretta mangomössöä. Uijui miten hyvää se oli.

Viva Viva Herbal Pizza

Olihan sinne aikamoinen kävelymatka Union Squarelta, mutta kannatti. Oikeastaan oltiin menossa Angelica Kitchen'iin, mutta kartanlukija oli merkinnyt apuosoitteen eli poikkikadut väärin, ja Viva Herbal Pizza löytyi ensin (179 2nd Ave, 11.ja 12. katujen välissä).

Paikka ei interiöörillään järisyttänyt, pikkuriikkinen ja vähän rupinen, mutta slicet oli täyttäviä ja maukkaita. Onneksi otin vain yhden, senkin rapsakka täysjyvä-kantapala teki lopulta tiukkaa. Mulla valintana Artichoke dream, kumppanilla Canja (varmaan epähuomiossa, siinähän on hampunsiemeniä ja kaikkea ei-tuttua... Hyvin näytti kuitenkin maistuvan.) Ainoa pettymys oli root beer. Vanhoissa seikkailukirjoissa se kuulosti aina kivalta juotavalta mutta phyi hitto miten pahaa! Slicet n. $3,50.

Fast food and some junk

New Yorkissa oli useita vege- tai vegaanipikaruokapaikkoja, ketjuiksi asti. Käytiin Crisp-ketjun osoitteessa 683 3rd Avenue (43.katu) hakemassa falafel-burger ja -pita, molemmat n. $6.

Crispissa mietin asiaa, joka kummastutti monessa vegaaniraflassa eli ravintoloiden ympäristöpiittaamattomuus. Kun kerran ravintolan ruoka on suunniteltu niin että se on ihmiselle ja eläimille hyväksi,terveellistä ja suorastaan superia, miksi se on pakattu moninkertaiseen muoviin ja kahvi tarjoillaan styrofoam-kupista joka on paholaisen keksintö?? Ravintoloissa ei ollut jätteiden lajittelua ja vaikka Crispissa ilmoitin että we dine in, pakattiin safkat pahvibokseihin ja lykättiin muovipussiin. Ei mene jakeluun tämä. Eläinten kärsimyksestä puhuttiin NYC:in raflojen mainoslauseissa isoon ääneen, mutta mieluummin söisin kokonaisvaltaisesti planeettaa säästävissä ravintoloissa. Ainakin kun olen ensin lentänyt maapallon toiselle puolelle syömään... Mutta ei tästä nyt tämän enempää.

Burgeripaikka Bareburger (514 3rd Avenue) oli kiva poikkeus edellä mainitusta. Vaikka paikoissa tarjoillaan pääasiassa lihaa, ovat raaka-aineet 90%:sesti luomua ja pakkausmateriaaleihin kiinnitetään huomiota. Yllytin matkakumppania maistamaan luomustrutsi- tai biisoniburgeria, mutta hänen kokeilunhalunsa ei siihen riittänyt... Minun settini oli vegepihvi avokadolla ym. höystettynä ja tuhti mansikkashake $10+6. Kun kietaisin ne huiviini, oli kotimatka enemmän kierimistä kuin sipsutusta. Very good indeed, ehkä vähän liian rasvainen. Kuvankin maltoin ottaa vasta kun söin herkusta vähän.

Chelsea-päivänä käytiin tarkistamassa, miltä näytti Blossom du Jour. Valitettavasti ei juuri silloin ollut nälkä (lounaana jonkun delin sandwichit ja wrapit ennen High Linea), joten vilkaistiin vain sisälle. BdJ mainostaa itseään lauseella shrewd fast food, mutta sielläkin näytti olevan muovirasioita...

Franchia

Korealainen vegaaniravintola Franchia on New Yorkin midtownissa, osoittessa 12 Park Avenue (34. ja 35. kadun välissä).

Lauantai-iltana kahdeksan aikoihin paikka oli täynnä, mutta kahdelle löytyi pieni pöytä ilman varausta. Oltiin ehkä vähän nössöjä valintojen suhteen, mulle tuli sushia ja toiselle syöjälle currya... Mutta kun ei saatu selvää mikä bibimbapeista olisi ollut just se hyvä. Seuraavan kerran korealaisempaa. Sushin lisäkkeenä tuli wasabin, soijan ja inkiväärin lisäksi pikkelsöityä kaalia (?), kylläpä setti maistui hyvältä. Otin juomaksi mango-mansikkasmoothien, ja kummalliselta kuulostava makuyhdistelmä toimi mainiosti itämaisen ruoan kanssa.

Minun annokseni ja smoothie ynnä matkakumppanin curry, iso olut+viinilasillinen kustansi tippeineen n. 70 dollaria.

Isojen vetten takana

Viime viikot on menneet aika hujauksessa. Ensin viikko yläkuvan fiiliksissä, ja toinen perään alakuvan maisemissa. Karibianmeri tai ylipäänsä kuumat ilmanalat ei sovi mulle hyvin, nyt se tuli todistettua. New York sen sijaan, mitä siitä osaisi sanoa? Olin etukäteen vähän skeptinen ja uumoilin jopa etten tykkää kaupungista. *HUOKAA*, heti kotiin päästyä tai jo vähän ennen sitä selasin kiivaasti netistä lentohintoja syksylle "miten tänne pääsee uudelleen". NYC:sta ja erityisesti vegerafloista tulossa lisää seuraavissa postauksissa, kunhan saan ajatukset jotenkin järjestykseen. Aivan hullaantunut oon kuitenkin. En Amerikkaan tai amerikkalaisuuteen, mutta siihen kaupunkiin...

Oopperapastaa

Pasta alla Norma onnistui hyvin ihan kaupan tuorepastasta ja purkkitomaateista, siihen vaikutti varmaan munakoison lähes tädellinen mehevyys-rapsakkuusaste. Soosi oli niin punaista ja tahmeaa, että se pinttyi ikivanhaan Tupperwareen kulhon loppuiäksi. Jälkkärinä rommissa marinoitua ja leikisti grillattua ananasta tofu-jätskin kanssa. Viininä guess what? W3.

Piknik

Eräänä helteisenä heinäkuun päivänä paettiin rantapuistoon hopeapajujen alle. Ystävät valittivat väsymystä, eivätkä olleet varmoja jaksavatko paikalle. He ilmestyivät siinä vaiheessa kun viini oli juotu ja lähes kaikki eväät syöty... Hummus-bageleita, Rokkikukkoa, proseccoa, raparperi-kookosmuffinsseja ja nektariineja. Kyllä valkokaulustyöläistä hemmoteltiin. Seuraava päivä oli lomapäivä, sekin vielä!

Hedelmää lautasella

Olipa hyvät lauantai-puputukset! Ay carimba! Jeera-valkoviiniporkkanoita Jamien ohjetta muutellen, rucola-perunasalaattia ja fetatyyppistä juustoa, mango-chilikastiketta, vesimelonisalsaa ja maissisalsaa. Ciabattaa ja Castillo di Liria -viiniä. Viini ei ollut mistään kotoisin, mutta paremman (W3:n) puutteessa meni alas. En huomannut siinä mitään erikseen mainittavaa vivahdetta tai sävyä, tosin join sen varmaan liian kylmänä. Illallinen myöhään, kun polttavin helle on hellittänyt. Tänne suuntaan tässä viikon ajan Karibiaa odotellssa.

Into piukealla. Not.

Selailin blogeja aiheesta X, Z ja Y, ja innostuin aina nanosekunniksi: varpaankynsien geelaus- ja korutarvikkeet netistä! Tanskalaistyylinen valkea sisustus! Purjehdus! Sitten se meni ohi.
Huomaan, että hlökohtaisessa elämässä en innostu uusista asioista läheskään niin paljon kuin töissä. Onneni on tehdä työtä, johon kuuluu uusien juttujen etsiminen, kokeilu ja välillä epäonnistuminenkin. Kun on hehkuttanut, saanut ideoinnista ja toteutuksesta endorfiineja/adrenaliinia ja ollut tohkeissaan töissä milloin mistäkin, ei privassa enää aina jaksa.

Osittain tällä on (toivottavasti) tekemistä ekologisehkon elämän haaveeni kanssa, uusia tavaroita en halua haluta. Osittain (varmaan enemmän) kyseessä on silkka laiskuus, uusien harrastusten, niin kuin nyt vaikka kielen opiskelu saati sitten kädentaitojen herättely on niin työlästä. Kirjallisuus- ja musamakuni on laadukas mutta kapea :), täysin uusia genrejä omaksun nihkeästi. Tykkään matkustaa uudelleen ja uudelleen lempikaupunkeihini, vaikka kivaa ja jännää on myös uusien kohteiden haltuunottaminen. Teen usein lempiruokiani, ainakin jos olen yksin niitä syömässä. Olen juonut koko kesän samaa valkoviiniä :D

Aargh, olenko tylsä, vanha vai laiska? Onneksi on ne sisustus-, kosmetiikka-, superfood-, batiikki-, interrail-, jooga- tai muut blogit joista lukea asian tämänhetkinen vallitseva tila.

Ja ps. lasissa on Castillo di Liria -valkkaria. Mut ei tää kyllä ole niin hyvää kuin W3...

Mikä rikoskirjallisuudessa on olennaisinta?

En tykkää dekkareista. Toki olen tutustunut A.Christien ym. tuotantoon, ja joskus seurannut jotain englantilaisia (sala)poliisisarjoja mutta en erityisemmin niistä diggaile. Kun kokoan lempirikoskirjojani, huomaa aika pian mikä niitä yhdistää: kirjoissa pääosassa ovat ihmiset, eivät rikokset tai ehkä edes rikoksen selvittäminen. Olen pitänyt ja pidän Fred Vargasista, Denise Minasta, Mma Ramotswekin kelpaa, ja nyt viimeisimpänä löytönä Kate Atkinsonin rikoksein ympärille kiertyvät J. Brodie-kirjat.

Vargasin tuotannossa miellyin historiantutkijoihin, Adamsberg on jäänyt etäisemmäksi. Ranskalaisuuteen ei voi olla (v)ihastumatta, ja tuntuu että kansanluonteeseen pääsee syvemmälle kuin monessa vakavammassa teoksessa.  Minan kirjojen päähenkilöt (Glasgow mukaan lukien) on  überressukoita ja elämässä epäonnistuneita, lukija tuntee jatkuvaa myötähäpeää ja noloutta päähenkilön puolesta.

En edes tiennyt, että Kate Atkinson on vielä elossa tai tuottaa tekstiä, oli kiva yllätys huomata että näin on. Pidin kovasti aikaisemmasta uuskummasta teossarjasta: Ihmiskrokettia, Museon kulisseissa ja Emotionally weird. Tai ainakin silloin varhaisnuorena pidin, kun niitä luin. Täytyy varmaan vilkaista miten teksti näyttäytyy nyt.

Atkinson kietoo lukijan yksityiskohtien ja hahmojen historian villahuopaan, lukeminen on raskassoutuisen kiehtovaa ja hidasta. Nytpä tässä huomaankin, että ensimmäinen Jackson B.-kirja suomennetaan syksyllä, mainiota suomeksi lukeville ja vinkkauksen kannalta.

Amerikan, naissukupuolen ja teini-iän vastine High Fidelity'lle

Musiikkiin vakavasti suhtautuva 16-vuotias Allie bloggaa musiikista, käy töissä levykaupassa ja kartuttaa vinyylilevykokoelmaansa. Yvonne Prinzin Vinyyliprinsessa on riemastuttavan tuttu kuvaus musafriikin elämästä ja olemuksesta: "hän pitelee albumeja sormenpäissään niin kuin ne olisivat Kuolleenmeren kääröjä". Tyttären (ja äidin ja parhaan ystävän) rakkauselämä laitetaan kuntoon siinä sivussa, mutta lukija, jolle tämänkaltaiset juonenkäänteet ovat vettä hanhen selässä, nauttii perusteellisista biisilistauksista. Ja tehdäänpä tässäkin mixed tape ihastukselle, niin kuin Hornbyn kirjassa. Mixed tape vaatisi kyllä paremman suomennoksen kuin Lena Perttulan sekalaislevy :(

Festivaalimuonitus

On se epistä: tässä iässä ei tarvitse miettiä miten salakuljettaisi alkoholia festarialueelle kun on rahaa ostaa sitä ja on kovin täysi-ikäinen. Sitten taas tässä iässä saisi salakuljetettua alkoholijuomia festarialueelle paljon helpommin kuin muinoin, portilla olleet pojat eivät tohtineet kaivella tädin kassia saati sitten muita varustuksia kovin syvältä.

Tässä iässä on enemmän huolissaan ruoan riitävyydestä. Ilosaarirockissa eväät riitti, ja ne näyttivät tältä:

 

Jaa niin, olihan siellä musiikkiakin. Koska erityisiä odotuksia ei ollut, ylittyivät odotukset monin kerroin. Siekkarit teki comebackin ihan komeasti, keikan/biisien muistelu nosti kylmät väreet nyt puolitoista päivää myöhemmin selkäpiihin (keikan aikana ei). Muita mukavia oli Finntroll, uusi tuttavuus Melt Banana, ja yllättäen Latebirds.Ja Pertti Kurikan nimipäivät.

Böögö

Soijapihvit, sämpylät NY Timesin ohjetta mukaellen ja cole slaw. Viimeksimainitun ainesosat olisi voinut jättää rouheammasti isommiksi, nyt kesäkaali vetistyi yön yli vetiseen suuntaan. Ja lisää dijonsinappia vielä. Sämpyt tuoksuivat ja näyttivät pullalta, mutta maku sopi tähän kokonaisuuteen. Oli ne kyllä hiton inhoja ja tahmeita taikinana. Pihvit näytti, tuoksui ja maistui melkein mummon tekemiltä jauhelihapiffieltä lapsuudessa. Siis mausteita tuli niukanlaisesti. Juomana ****cola.

Helle-histamiiniruokaa

Auts. Helteessä wokkailin kokoon tofua ja nuudeleita pysytellen vain lempparimausteissani: valkosipuli, inkiväri, jeera ja sweet chili. Sain tästä setistä normaalia voimakkaamman allergiareaktion, jota tässä loiventelen edelleen. Joku rakkaista ainesosista on mulle paha Histamiini, ja se ei  ole pop eikä edes klop. Onneksi oli hyvää, jos olisi jäänyt viimeiseksi atriaksi.

Kuvassa olevaa Frizzantinoa en kuvitellutkaan juovani ruoan kanssa, mutta  kolmenkympin helteessä se tuntui ainoalta mahdolliselta juotavalta. Ei siideri, luonnollisestikaan ei punkku eikä edes valkoviini tuntunut maistuvan mutta pirskahteleva melkeinspumante solahteli alas allergiareaktion turvottamasta kurkusta vaivatta :[

Helleruokaa

Mikähän into on ryhtyä tekemään ruokaa uunissa kun lämpötila kohoaa lähelle +30 astetta? Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta. Viikonloppuna pöydässä oli baba ganouj'maista valkosipulista munakoisosalaattia (10 kynttä uunissa paahdettuna ei tunnu missään kahdelle hengelle!) ja halloumisalaattia. Viininä taas W3, tämän kesän viiniarvioista taitaa tulla supertylsiä.

Keittiö ja kokki hehkui kuumuutta paistamisen jälkeen, eikö ruokalistalla olisi voinut olla kylmää keittoa, häh?

Kesäreissu #3: festivaaliton Praha

Loppuloma sujui rauhallisemmin, syötiin hyvin ja usein. Nähtiin toki vielä Whitesnake ja Judas Priest, oopperakiikareiden läpi.

Söin Maitreassa kasvissushia ja Lehka Hlavassa lounaan. Country Lifessa on happy hour 15-17, jolloin lautasen hinta on kiinteä 99/139 czk mättipä sitten kuinka paljon tahansa safkaa lautaselleen.

Kotiintulon jälkeen oli edessä taas raaka todellisuus: loman loppumisesta viis, mutta kun joutuu itse tekemään oman ruokansa :[

Kesäreissu #2: Olomouc

Juhannus pikkukaupungissa... Idyllistä kuin mikä. Olomoucissa vietettiin sattumoisin olutfestareiden viimeistä päivää, ja niin me vietimme päivän 152:n tsekkiläisen panimon tarjoamien tuotteiden äärellä. Ruokaosastolla oli tarjolla lihaa, lihaa ja olipa vielä lihaakin eri muodoissaan ja useassa eri kojussa. Täydellinen päivä siis viininystävä-vegelle :D










Olomoucin majapaikassa meitä odotti tällainen söpöliini:














Kaupungista löytyi kasvisravintola Green Bar ja mukava aamiais- ja kahvittelupaikka Cafe 87.

Kesäreissu #1: Prahan festivaalit

Joskus vanhakin jaksaa. Lomalle oli aikataulutettu juhannuksen ympärille kolmet festarit peräkkäin: Prague City festival, United Islands festival ja vielä juhannuspäivänä Olomouc Beerfest. Tällä varustelulla mentiin:


Vystavistessa City-festareilla lavalla kävivät mm. Gogol Bordello, Gaslight Anthem, Flogging Molly ja Hives. FM oli periaatteessa syy osallistua tapahtumaan, mutta Hives veti kyllä pisteet kotiin rivakalla ja napakalla setillään. Sedillä oli frakit päällä, ja leader-Pelle spiikkasi kuin paras standup-koomikko.

Kymmenen, ellei jopa 40 kertaa tiukempi kuin levyllä! Royal Republic heitti jossain haastattelussa olevansa kovempi kuin Hives, se on nähtävä keikalla omin silmin ennen kuin uskon. Ja RR joutuu kyllä olemaan ihan ylimaallisen kova ohittaakseen Hivesin keikkakunnon!

Saarifestarit oli sitten pelkkää chillailua, musiikki oli jotain folkin, emopopin ja singersongwriter-kaman väliltä, mutta miljöö ja ambienssi (hah) Kampan saarella se juttu.

Päivätyötä ei kannata vaihtaa kokin uraankaan, viitaten tähän

Hohhoijaa. Joskus kaikki menee slightly pieleen. Ei mitn traagista epäonnistumista tämän iltatarjoilun osalta, mutta mikään osanen ei ollut mieleenjäävä tai edes keskustelua herättävä. Onneksi (?) vieraita oli vain yksi, joten pystyin selittämään ruokalaji kerrallaan, minkälaista siitä olisi pitänyt tulla.

Minttuinen hernesosekeitto maistui vain ja ainoastaan eineshernekeitolta, bruschetat sentään olivat riittävät öljyisiä ja meheviä.

Sitrus-tofurisotto näytti 20 min. ennen tarjoilua juuri sopivan pehmeältä ja kermaiselta, mutta 20 min. myöhemmin se jämähti jänkiksi niin kuin aina ennenkin. Ankara sekoittamiseni meni siis hukkaan.

Jälkiruoat, tofu-tuoreminttujäätelö ja tofu-omena-inkiväärijäätelö (Miettusen ja Kiskosen Tofukeittokirjasta) olivat ennen jäädyttämistä mainionmakuisia tahnoja. Jälleen sekoitteluni ei tuottanut tulosta, ja ne jäätyivät just inhottavan rakeisiksi ja hileisiksi. En kyennyt murheeltani edes kuvaamaan tuotoksia.

Huoh. Luomucavakaan ei ollut mistään kotoisin.

Edit edellinen viesti: ei kannata vaihtaa päivätyötä baarimikon ammattiin

Margaritantekopäivästä tulikin kahden rikki menneen kodinkoneen päivä: blender ynnä jäämurskakone.
Ensimmäinen jääpala jäi jumiin tehosekoittimeen ja särki sen. Jäämurskakone jumiutui toiseen jääpalaan. Onko meillä jotenkin normaalia kovempaa vettä? Kysyy entinen blondi.

Johtopäätös: juon margaritaa Cantinassa, Fraktalissa tai muussa mukavassa prahalaiskuppilassa ensi viikolla enkä nillitä sen hinnasta, nyt kun tiedän minkä urotyön ja vaivan takana juoman tekeminen on.

Blendermaster and Margarita

Olen valmiina haasteeseen: keittiössä odottaa blenderi ja lime, kaapissa tequilaa ja litratolkulla Cointreauta, mansikkasiirappi/-melba vain puuttuu ja olen valmis kokeilemaan mansikkamargaritan tekemistä! Ohjeita on netti väärällään, ajattelin että testaan muutamaa. Joko sotken mansikan, sokeriliemen ja limen ja sitten alkot&jäät sekaan, tai sitten pakastemansikat toimivat samalla jäähyhmän tekijöinä.

Olipa lopputulos mitä vain, se ei voi olla hankalampaa, meluisampaa ja sotkuisempaa kuin jäiden murskaus vasaralla tädellä teräksisellä tiskipöydällä...

Yu, Charles: How to live safely in a science fictional universe

Fysiikan lakeihin vähemmän perehtyneelle oivallinen oppikirja aikamatkailun paradokseista.
Aikajatkumo-helpdesk tjsp. Charles Yu joutuu vahingossa ampumaan itsensä, siis tulevaisuuden itsensä. Tästä seuraa aikaluuppi ja siitä taas ei voi seurata mitään hyvää. Onneksi Charles on ehtinyt kirjoittaa kirjan nimeltä How to live safely in a science fictional universe, josta vastaus luupin purkamiseen löytyy. Lievä ongelma tietysti on se, että kirjaa ei ole kirjoitettu silloin kuin Charles Yu saa sen käsiinsä, vaan hän lukee ja kirjoittaa sen samaan aikaan. Huh, tämän takia tään teeman kirjoja on vähän hankala vinkata...

Luin kirjan juuri ennen ylioppilasjuhlia, ja kun halasin isoksi ihmiseksi kasvanutta nuorta miestä jonka olen tuntenut vaippaiästä saakka, oli pakko siteerata kirjan Charles Yun isää. Tutkijaa, joka on kuluttanut koko ikänsä aikakoneen rakentamiseen, ja joka vihdoin tajuaa homman idean:

jokainen meistä on aikakone, mutta kun se matkustaminen on niin pirun hidasta.

Missä hyvä musiikki on?

Maailma ja media on täynnä musaa, vanhat parrat pitäisi kuunnella läpi ja koko ajan puskee uutta.
Apuvälineet musiikkimetsästykseen kaverivinkkien lisäksi on tarpeen.

Yksi hyväksi havaittu tapa on Spotifyn ja Myspacen selaus; musalehtien ja -saittien arvioista voi käydä kuuntelemassa kiinnostavimmat, ja sieltä on löytytytkin kevään aikana jo kesän takuuhittitehdas garagesta ulostullut Royal Republic, Säbät-reinkarnaatio Orchid ja tuoreimpana stoner-sludge-retku Red Fang.

Aina kun jotain kiinnostavaa löytyy, olipa se sitten kirjailija, bändi tai ohjaaja, on ainakin tällä löytäjällä ekana toiveena se että ko. artefaktia olisi tarjolla paljon. Pitkä ura, paljon albumeita, hyvä terveys niin että keikkoja, kirjoja, leffoja on luvassa lisää. Haaveeni onkin , että löytyisi kokonainen genre johon hurahtaa, you know?

Cory Doctorow: Little brother

Doctorow on vahva demokratian ja sananvapauden puolestapuhuja, ja tämä nuortenkirjaksi määritelty teos on erinomainen manifesti aiheesta. Samalla kirja toimii tarinan, sanoisiko laimeasti juonen tasolla niin että nuorikin lukija pysyy sen otteessa.

Marcus, W1nst0n tai M1k3y, miten vain, on 17-vuotias noheva koodari ja hakkeri jolle koulun palomuurin yli loikkiminen on lastenleikkiä. Leikki muuttuu todeksi, kun Marcus ystävineen todistaa liian läheltä San Fransiscon sillan räjäytystä. Kansallinen turvallisuuspalvelu kuulustelee Marcusia salaisessa vankilassa, ja poika oppii nopeasti että tehokkain keino kuulustelun nopeuttamiseksi on ihmisen nöyryyttäminen . Vapautumisen jälkeen Marcus on merkitty mies, ja hänen tekemisiään seurataan tarkasti. Tosin niin kaikkien muidenkin: SF on muuttunut kaupunki räjähdyksen jälkeen. Kaikki asukkaat ovat potentiaalisia terroristeja tai terroristien kätyreitä.

Marcuksen oikeudentaju ei anna periksi alistua totalitaristiselle menolle, ja hän ryhtyykin (vahingossa ja vastentahtoisesti tosin) vapaustaistelijaksi ihan entisaikojen malliin mutta nykytekniikkaa hyödyntäen: RFID-blokit, DNS-tunneloinnit ja muut termit vilahtelevat tekstissä niin että jästiä huimaa. Tekniikkajargon on kuitenkin perusteltua, ja luulen oppineeni tietoverkkojen sisälmyksistä jotain mitä en aikaisemmin tiennyt.

Doctorowin kysymyksenasettelut ovat isoja ja ajassa kiinni: milloin turvallisuus muuttuu vainoharhaisuudeksi, mikä on yksilön mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja missä menevät yksityisyyden tai ihmisoikeuden rajat? Eurooppalaisen lukijan mieltä kalvaa lisäksi kysymys: milloin/joko kirjan kuvaama ajattelu tavoittaa meidät Amerikan Yhdysvaltojen ulkopuolella?

Vaikuttava, vaikuttava kirja!

ps. Doctorow kannattaa myös avointa lähdekoodia, ja useat hänen teoksistaan on saatavilla CC-lisenssillä, katso lisäää: http://craphound.com/

Kolmas parsa toden sanoo

Tästedes voin kutsua itseäni rutinoituneeksi parsanvalmistajaksi, kolmas kattauskin onnistui. Nyt oltiin traditionaalisia ja pöydässä oli kesäperunoita, parsaa ja hollandaisekastiketta. Ja W3-viiniä. Yhdistelmä toimi tautisen hyvin enkä kaivannut mitään chlihommeleita annokseeni.
Huomattavaa on myös uusi kamera, pikkiriikkinen (pinkki) Sony CS joka ottaa mainioita kuvia.

Maailman rumin keitto

Tämä postaus on vajaa, koska ei ole todisteeksi kuvaa ko. keitosta. Koetan kuvata jämät illalla, vaikka suurella todennäköisyydellä ne on syöty tällä välin. Tai sitten lisään kuvan jostain savi-liejulöllöstä tahi peräti kertaalleen syödystä ruoasta ;P.

Mutta kannattaa uskoa, kun kerron. Kookos-linssikeitto näyttää harvinaisen luotaantyöntävältä, samean harmaanruskeaa epämääräisine klimppeineen. Keitto on kuitenkin (ehkä osittain juuri kontrastina lookiinsa) huikean hyvää. Pinnalle pinaattia, mahdollisesti luskallinen maustamatonta jogurttia. Keitto todistaa myös vääräksi sen luulon, että sipuli+vs+jeera pitäisi kuullottaa. Sinne sekaan vaan, ja hyvin maistuu! Tämänkin reseptin takana on Celia Brooks Brown.

Elämä ilman grilliä

Joskus grillistä olisi iloa, kuten nyt vaikka viime lauantaina. Sain teriyaki-vartaat kypsennettyä sähköuunissakin, mutta sytytysnesteen tai kaasun maku olisi tehnyt siihen oman säväyksensä. Aneeminen sähkögrilli ei paikkaa tilannetta, valurautainen parila ehkä.

Ilman grilliä grillattua:
Teriyaki-kasvisvartaat
Uunissa paahdettu parsa (siis jo toisen kerran jo tänä keväänä! ja erinomaista jo toisen kerran! hyvä minä!)
Jogurtti-seesamdippi <- tämä oli juuri niin hyvää kuin Celia Brooks Brown reseptissään hehkuttaa. Yleensä ruokakirjailijan hypetys omista resepteistään on vähän epäilyttävää, mutta tällä kertaa se ansaitsi paikkansa. Miten voikin yksinkertaisista ainesosista tulla jotain ihan uuden- ja erilaista ja namskia.

W3 viininä, taas. Se on valkoviiniksi moniulotteinen ja kiinnostava.

Ei oo halloumi hyvää kun yksin syö

Keikkaleskenä. Herkut maistuvat sahanpurulta ja juuttuvat kurkkuun yksin, melkein.
Kävin kaupassa ilman minkäänlaista ennakkoajatusta lopputuloksesta, tällainen menu siitä sitten tuli:

* halloumisalaatti hunajamelonilla ja balsamico-vinaigrettella (olen nyt NIIN ihastunut emulsiomaisiin peruskastikkeisiin)
*artisokkatahnaa sämpylällä <- tähän kommentti: ilmeisesti makunystyni on totutettu liian valkosipuli-chilipitoisiin tahnoihin koska tähän oli pakko 1 paahdetun valkosipulin lisäksi lisätä 1 raaka kynsi - ja sen haistaa nyt hengityksestä. Paahdettu vs tuoksui ja maistui hyvältä, miedolta mutta hyvältä.
* viininä Alsacen 3W - riesling, muscat ja pinot gris. Vain Muscat maistui ensin, ja olin jättää koko viinin kesken. Nyt auenneena myös muita makuja kuin rusinasoppa.
*ruokamusana Dropkick Murphys ja Going out in style + Foo F ja uusin plätty. Effing Spotify rajoituksineen, 10 tuntia paukkuu kahdessa illassa.
* dolcena odottaa viikunahillo ja brie jos sinne asti konsaan ennätän.

Parsa on mun kaveri, viini on parsan kaveri

Vappuna uudessa kodissa laatikoiden keskellä syötiin näin:

* parsa-perunasalaatti + sitrusvinaigrette, salaatissa lisänä kaprista ja purjoa

* appelsiiniglaseerattu seesamitofu (vai miten sen nyt kuvaisi: tofu kieriteltiin seesamissa, munassa ja maizenassa ja paistettiin. Paistetut palat kiillotettiin kokoonkeitetyssä appelsiinimehu-hunaja-soija -seoksessa.)

* hedelmäsalaatti tuoreesta ananaksesta ja kalvottomista appelsiineista + veriappelsiineista
* viininä Bianco di Custoza Terre in Fiore. Sopi parsalle ja sitruksille hyvin, ja pitkästä aikaa mieskin joi valkoviinit kummemmin mutisematta.

Gemütlich ohne Schnitzel

Wien on kaupunkina jo tuttu, mutta vasta nyt kävin useammassa vegeravintolassa, kunhan löysin ne ensiksi. Moni pikkupaikka oli piilossa syrjäkaduilla tai sisäpihoilla, etsin ruokapaikkoja huhtikuun helleaallosta hämmästyneenä (+26 pääsiäislauantaina).

Näyttää siltä, että Itävallassa on vallassa se sama luomu-ja biodynaamisuusbuumi kuin muuallakin, Suomea ehkä lukuun ottamatta. Biokauppoja oli joka kaupunginosassa, ja usein niiden yhteydessä oli minibistro jossa tarjottiin kevyttä lounasta, lisäksi salaatteja, quicheja ym.

Saalis:
Formosa on samalla Mariahilferstrassen sivukadulla (Barnabitenstr.) kuin italialainen Frascati (ei se sama Frascati kuitenkaan kuin Jonathan Carrollilla, höh).

Makro Fleischmarktilla oli pääsiäisen kiinni. Paikka oli kivan rauhallinen sisäpiha, suihkulähde ja kaikki.

Bioladen Grüner Baum (Biberstr.22) tarjosi elämäni edullisimman keittolounaan: maksoin isolla setelillä+ annoin summan sentit siihen päälle, ja illalla huomasin että olin saanut takaisin 16 euroa liikaa... En voinut enää palata takaisin korjaamaan mokaa, koska seuraavana aamuna oli lähtö Suomeen. Toivottavasti pikkupuoti ei tästä mennyt konkurssiin, paikan hapatettu leipä oli hyvää ja banaanilla höystettyä.

Paradies Naturkost (Altg. 23 Hietzing) oli toinen ekokaupan yhteydessä oleva pikkupaikka. Schönbrunnin ympärillä oleva Hietzingin kaupunginosa oli muutenkin viehättävä, kylämäinen. Tähänkin oli varmaan osuutensa ihanalla auringonpaisteella. Kaikkihan silloin näyttää viehkolta, H.R. Gigeriä myöten. Kävin katsomassa heebon näyttelyn, ja olipa kylmät väreet selkäpiihin nostavan vaikuttava!

Säästän viimeiseksi parhaan ravintolakokemuksen tällä reissulla, ja yhden parhaista pitkään aikaan ylipäänsä: Landia (Ahorneg. 4) oli juuri niitä ravintoloita, joista ei halua lähteä kotiin. Istuin bambun varjossa ulkona, join spritzeria ja odottelin rauhassa kun kokki valmisti minulle punajuuri-kookoskormaa quinoapedillä. Annoksen kruunasi friteeratut pinaatinlehdet, joista tuli samaan aikaan kevyen kasviksellinen ja tanakka uppopaistettu fiilis. Ihana annos! Jälkiruoaksi olisi ollut tarjolla hunajakakkua ja vaikka vallan mitä, ehkä seuraavan kerran sitten.

Ravintolassa oli monenlaista asiakasta: kuusikymppisiä Birkenstock-hippejä, naapuritalon 85 vee mummo kuluttamassa aikaa, nuoria kundeja maistelemassa sameita luomuoluita, pimuja shoppailukierroksella, niin ja minä. Rafla oli Neubau-kaupunginosassa, joka myös ihastutti kovin. Heti siinä Mariahilferstrassen hulinan tuntumassa, mutta kuitenkin toisenlainen maailma. Ei kansainvälisiä merkkikauppoja vaan huopa-, nahka- tai tatuointitaiteilijoiden, goottikorusuunnittelijoiden, anarkististen T-paitoja painattavien ja muiden pienyrittäjien puoteja.

Kaikkiaan Wien nosti asemiaan taistelussa suosikkikaupungeista tällä reissulla! Kaikki meni hyvin, nappiin ja niin kuin piti tai jopa alkuperäistä suunnitelmaa paremmin. Kahvikin oli niiiiin hyvää.

Unennäköpaikka vaihtuu

Olen viettänyt vilkasta ja aktiivista unielämää. Selkounista ei ole ollut tietoakaan, mutta muuten oikein miellyttäviä, väliin arkisia ja väliin hyvin jännittäviä on nähty, kiitos kysymästä.

Nykyisessä kodissa on ollut hyvä nukkua, nyt on menossa muutto ja ihan vähän jännittää millainen unipaikka uusi koti tulee olemaan. Katsotaan, unia siis.

Eurooppalaista ulottuvuutta etsimässä ja syömässä Prahassa

Viikko Prahassa takana, ja olen taas monta gastronomista kokemusta rikkaampi.

Radost FX oli niin dekoratsiooniltaan kuin annosten maukkaudeltaan positiivinen ylläri, arviot ei Happy Cow'ssa eikä Tripadvisorissa ole olleet häävejä. Ehkä kokilla oli hyvä päivä. Kitschiä, kitschiä, kitschiä mutta reilusti ja siksi peittoaa esim. Pivovarsky Dumin tai U stare panin jotka ovat muka niin autenttisia että. Kummassakin kasvisruoka saattoi olla paras vaihtoehto, koska liharuoka oli (niin kuin se aina Tsekissä on) samanlaista: vähän maustetttua, tukevaa ja rasvaista sianlihaa+hapankaalia+knöödelipalleroita. Minä sen sijaan sain ensin mainitussa ison ja tanakan kasvislautasen, viimeksi mainitussa munakoisoa juuston alla.

Lisäksi Lehka Hlavan kokoelma alkupaloja, Globen wrap, Velryban dippi ja kurssipaikan paikallisen Amican lounas mukana kuvissa. Lisäksi aamupäivä- ja iltapäiväkahvit plus aamiaiset, viikon aikana söin varmaan enemmän kuin helmikuun aikana (lyhyt, kuume ja oksutauti) yhteensä.

Maanantai: Pivovarsky Dum


Tiistai: Lounas kurssipaikassa, Radost FX


Keskiviikko: Globe, Velryba


Torstai: Lehka Hlava


Perjantai: U Stare Pani

Patrick Ness: Monsters of men

Aargh! Tää oli niin hyvä! Chaos walking- trilogian päätösosa kertoo sodasta, mutta ennen kaikkea se kertoo inhimillisyydestä (joka ei rajaudu pelkkään homo sapiens-lajiin lainkaan). Vihasin päähenkilöitä vuoron perään heidän tekemiensä typerien, itsekkäiden ja lyhytnäköisten päätöstensä perusteella. Mutta juuri erehdysten, mokien ja väärien valintojen takia Todd ja Viola kasvoivat sarjan aikana kolmiulotteisiksi, inhimillisiksi, eläviksi hahmoiksi. Rakkauden nimissä nohevakin valitsee väärin, ja toisaalta rakkauden vuoksi tavallinen pulliainenkin voi tehdä jaloja tekoja. Jotain oppii virheistään, mutta ei kaikkea. Sen verran että voi jatkaa elämäänsä, kuljettaen mokia mukanaan.

Rauha, uskollisuus, rohkeus... sarjassa ei kaihdeta isoja teemoja ja kuitenkin ne käsitellään sopivankokoisina paloina. Ja ne eläinten ajatukset!!! En koskaan katsele laiduntavia hevosia samalla lailla kuin ennen sarjan lukemista.

Kirja on vahvasti kiinni 2011 parhaan kirjan paikassa, vaikka vasta helmikuuta eletään.

Kasvisruokaa kotimaassa

Synttäreiden etkoilla kävin kahden lihansyöjän ja yhden vegen kanssa syömässä Bistro Artesanassa Helsingin Sörnäisissä. Paikka on pääkaupungin tuorein ja tarjoaa vegaaniruokaa.

Ruokalistalla oli mm. curryvegewurstia, ja seurueen saksalainen lihansyöjä tilasi sen luotuaan ensi meihin muihin ja listaan vinoja katseita. Muilla oli misoa, bataattikeittoa, tofupaistosta ja vegaanifondue. Tofun riisistä oli unohtunut suola, mutta muuten annokset olivat onnistuneita ja ns. makkaran syöjäkin kuvaili ruokaa kiinnostavaksi sanan positiivisessa merkityksessä. Listalla on vaikutteita eri puolilta maailmaa, ei pelkkää Aasiaa, ja hyvä niin. Talon luomupunaviini oli namia, jälkiruokiin saakka ei ehditty tällä kertaa.

Muita vegaaniravintoloita ei Hgissä taida olla, lieneekö muuallakaan kotimaassa? Pisteet sille, samoin à la carte'lle: paikka profiloituu lounaspaikkaa laajemmaksi. Ja saksantaitoiselle tarjoilijalle; saksanvieras oli otettu...

Pitäisi nukkua vain öisin

Päivä- ja etenkin varhaisiltaunet ovat yleensä häiritseviä, ahdistavia tai pelottaviakin. Eilen nukuin iltaunet päivän piiiitkän kävelyn (Vasastan-City-Skeppsholmen-Gamla Stan-Södermalm ja vähän lyhyempää reittiä takaisin) jälkeen. Kun siihen lisätään 45 min. lipun jonotus + museokäynti kaikkien tukholmalaisten kanssa ja täysi vatsa Hermitagen noutopöydän jälijltä, oli painajaisunen resepti valmis.

Olin retkellä museolinnassa, jossa tiesin kummittelevan. Opaskierroksella ei kuitenkaan näkynyt mitään, ja olin lähdössä tyytyväisenä kotiin, kun huomasin että takkini on jäänyt linnaan. Museo oli juuri mennyt kiinni, aurinko oli laskenut ja ilta pimennyt, ulko-ovi oli kuitenkin auki ja pääsin hiipimään sisälle hakemaan takkiani. Laskeuduin portaat linnan kelllariin, avasin oven viimeiseen saliin jossa takin piti olla...

Opetus: täydellä vatsalla ei tule hyvä uni.