Jäärä- tai äijäominaisuuksia, Ben Elton: Dead famous

Huomaan olevani henkisesti äijä ja/tai jäärä enenevässä määrin. Inhoan ja kammoan useita naiselliseen kokemuspiiriin perinteisesti kuuluvana pidettyjä asioita, kuten sukkahousuja, telkkarin saippissarjoja (ja useimpia muitakin sarjoja), reality-telkkariohjelmia, kevyttä musiikkia, yleisaikakauslehtiä, muutamia vain mainitakseni. En halua tietää, kuka julkku seukkaa kenenkin kanssa. En halua tietää, kuka voittaa missikisat, euroviisut tai tositv:t. En halua keskustella poliitikkojen avioeroista. En halua syödä mikroruokaa koirankupin näköisestä muovikulhosta vaan lautaselta. No tää oli ehkä jo vähän OT.

Ben Eltonin Dead famous esittelee hengenheimolaiseni, vanhakantaisen ylikomisario Coleridgen. C saa ratkaistavakseen tosi-tv -sarjassa livenä tehdyn murhan, ja joutuu työaikana katselemaan todistusaineistona videonauhoilta kymmeniä tunteja kauniiden, nuorten, itsekeskeisten kokopäivänarsistien keekoilua kameroiden edessä.

"Talossa vilisi trimmattuja vatsalihaksia, puolialastomia pakaroita, hauiksia, hartioita, tatuointeja ja nännirenkaita. Kaikki olivat kiinnostuneet astrologiasta ja koskettelivat toisiaan alinomaa ja ennen muuta heiltä puuttui täysin kaikkinainen älyllinen uteliaisuus kaikkea sellaista kohtaan, joka ei ollut suoranaisesti yhteydessä heihin itseensä.

Ylikomisario Coleridge olisi mielellään tappanut koko joukon."

C on kuitenkin myöhässä, koska yksi kilpailijoista on jo murhattu kameroiden pyöriessä... Dekkarinautinnon lisäksi opin kirjan englanninkielistä alkuteoksesta uusia tuhmia sanoja englannin kielellä!

Barker, Clive: Abarat

Chickentown on maailman tylsin pikkukaupunki. Tylsässä kaupungissa elävä tylsistynyt 16vee Candy Quackenbush saa oppia kantapään kautta, että on oltava tarkka siinä mitä toivoo... Candy toivoo muutosta elämäänsä, ja sen hän totisesti saakin! Chickentown on syvällä sisämaassa satojen kilometrien päässä lähimmästä merestä, kuitenkin Candy huuhtoutuu Isabella-meren hyökyaallon mukana Abarat-nimiseen maailmaan. Abaratissa kaikki on toisin: maailma koostuu 25 saaresta, joista jokaisella eletään yhtä tiettyä kellonaikaa jatkuvasti. On ikuisen keskiyön pelottava saari, aamuhämärän saari ja keskipäivän saari. Abaratissa jokainen vastaantulija on erilaista rotua, osalla ei ole ihmisen kanssa mitään yhteisiä ominaisuuksia.

Vaikka Abarat on outo ja ihmeellinen, on Candylla tunne, että hän on ollut siellä ennenkin. Hän saa uskollisia ystäviä, jotka ovatkin tarpeen taistelussa keskiyön valtiasta Christoffer Kalmaa vastaan. Kalmalla on (monen muun Abaratin asukkaan tapaan) mielenkiintoinen fysiologinen ominaisuus: hän kantaa kaulassaan lasikaulusta, jossa kirjavat haamut uivat sisään ja ulos Kalman aivoista kyllästäen hänen sieluaan painajaisilla. Kalma halajaa haltuunsa kaikki 25 saarta, niin että hän voisi muuttaa ne autioiksi, pimeiksi ja kuolleiksi. Candylla on kuitenkin asiaan jotain sanottavaa.

Fantasiasarjan toisen osan nimi on Lumon päivät, sodan yöt. Sarjan on tarkoitus kasvaa neliosaiseksi, ja kirjoista on ollut jo useita vuosia tarkoitus tehdä Disney (blääh)-elokuvia, mutta niin jatko-osat kuin leffaversiotkin ovat viivästyneet. Elokuvan kohdalta en ole asiasta ollenkaan pahoillani.

Abaratin arvioissa on joko kiitetty tai moitittu Barkerin tapaa luoda maailma, joka poikkeaa täysin tutusta ja totutusta. Minulle Abarat oli ensi lukemalta (ja vielä nyt n:nnellä lukukerralla) virkistävä tuttavuus, miekka tanassa pönöttävistä ritareista questeineen ja lohikäärmeen kesytyksineen olen tainnut kasvaa jo yli. No tunnustetaan, välillä bulkkifantasia on ihan parasta eskapismia... Eriskummallisesta miljööstä ja oudoista otuksista huolimatta Abarat seuraa rinnakkaismaailmafantasian jalanjälkiä ja temaattisesti säilyy melko tutuilla raiteilla.