Välipäiväin ruokapolkuja

Strasbourgin muisteloidenomaisesti meillä syötiin jouluaattona elsassilaista sipulipiirakkaa Jean-Baptiste Adamin Kaefferkopf-rieslingin saattelemana. Viinietikka piiraassa on se je ne sais quoi, mustaleima-Emmentalin tilalla oli tällä kertaa Comtéa. Tukevaa, sydämellistä.

Lempparisalaatissani on usein marinoituja päärynöitä. Eilen päärynät hukkuivat balsamicoon ja appelsiinimehuun, mausteena korianteria ja muscovadosokeria. Romaine- ja friseesalaattia, makeita herneitä, mehevää punasipulia ja sitten gorgonzolaa. Mukava kirpeän, makean ja suolaisen yhdistelmä. Viininä vaisu La Fonda -reilun kaupan Carmenere/Cab.Sav.

Uutena vuotena on aikomus pyöritellä vieraille tofusushia, jos vain import-skumppani Fürst von Metternich on sille riittävän kuivaa. Tai sitten gewürztraminer tai riesling (jo toisen kerran viikon sisällä, ajatella!). Alkuun misosoppaa tai joku inkiväärihommeli. Makea päätös vuodelle on vielä mietinnässä. Syökö ne Japanissa jälkiruokaa ollenkaan?

Syö, juo, mies, nainen, Berliini

Joulumojito aulabaarissa

Hummusbagel lounaaksi lähtöpäivänä

Cookie's cream: pääruokana hokkaidokurpitsa-pure + höysteet joita en enää muista
Cookie's cream: jälkiruokana toffee-juustokakku, viskipersikat ja marjajäädyke jonka raaka-ainetta en muista (huono ruokabloggari!)

Tätä minä en juonut

Kälte im Berlin

Kivaa oli, vaikkakin kylmää. Yhtenä päivänä oli -16 astetta pakkasta, ja se tuntui vähän liialliselta. Luntakin enemmän kuin kotiseudulla. On mentävä kesäsäällä uudestaan, jotta näkee millainen kaupunki on normaalisti. Mukavan arkista, rähjäistä, tyhjiä lumen alta heinää kasvavia tontteja ihan ydinkeskustassa ja paljon paljon graffiteja. Vähän kaunista, mutta se sitten ylenpalttisen isoa ja mahtipontista.

Cookie's cream ei pettänyt odotuksia: kunnianhimoista, kekseliästä kasvisruokaa viikoittain vaihtuvalla ruokalistalla. Kuvat ja ruokalajit tulossa näytille kotoa oman piuhan äärellä. Seuraavalla reissulla (se on tulossa, sicher) CC:n sisarravintolaan Chippsiin.

Neljä joulutoria nähty: Gendarmenmarkt, Alexanderplatz, Unter den Linden ja Potsdamer Platz. Lisäksi bongattu luonnollisesti mm. Ampelmann ja Sandmännchen. Jepa nahkarotsi ostettu ♥. Tuliaisia ja lahjoja hankittu. Joulu tulkoon kun se kerran pyrkii.

Ho ho ho naar weer

Sanoo hollantilainen joulupukki. Tämän joulun pitäisi sujua toivottavasti melko kivuttomasti: ohjelmalistalla Berliini, Helsinki, suvun ja miehen suvun tapaamista ja vieras läntisiltä mailta. Aatto omassa kotona, for the first time in my life I guess.

Muutamia paketteja on jo tipahdellut niin amazonilta, levykauppa äxästä kuin parista muustakin levy-, kirja- ja elokuvapuodista. Nyt kuuntelussa Lemmy ja The Wörld is Yours. Ei paha.

Berliinissä aikomus käydä siinä merkillisessä Cookies Cream-kasvisraflassa, jonne on hankala löytää ja jonka ruokalistaa ei tiedä etukäteen. Lisäksi gluhweinia, pasteerausta joulutoreilla, kirjakauppoja, designia... ehkä yksittäinen museo muttei koko saarta. Kenties joku keikka.

Jospa tästä juhlasta jotenkin selvittäisiin, kun sitä vain riittävästi lepyttelee Muumien lailla. Miksi tää on aina yhtä hankalaa? Ateisti/agnostikkokaan ei tältä välty.

Fatboy flies

Marraskuu on ollut pitkä ja tappavan kiireinen. Eräänä yönä, kun tiesin joutuvani heräämään aikaisin ja lähtemään sadan kilometrin päähän keikalle, kävin mielessäni läpi paria isompaa tapahtumaa ja niiden järjestelyjä ja stressasin oikein pitkän kaavan mukaan, näin piiiitkästä pitkästä aikaa lentounen!

Edellisenä pävänä kertomani toive saada Fatboy-riipppumatto sai uudet ulottuvuudet: unessa riippumattoa tuulettaessani se otti tuulta alleen ja lensin sen avulla. Kun ensilennon säikähdyksestä ja riemastuksesta selvisin, kokeilin millä tekniikalla saadaan paras lopputulos, miten laskeudutaan sievästi ja miten tuulet kannattaa ottaa huomioon. Lähes lentotiedettä. Fatboy oli kirkkaankeltainen.

Alitajunnaa lahjoittama uni se tuli tarpeeseen, kiitos siitä itselleni.

Jasper Fforde: Shades of grey

Tästä kirjasta ei ainakaan tehdä elokuvaa. Niin monimutkainen, kirjallinen ja brittiläinen sen spefitarinan kuljetus on. Tulevaisuuden luokkayhteiskunta muodostuu värien erotuskyvyn mukaan, duunarit näkevät vain harmaata ja violetit ovat eliittiä. OMG, RGB, sanoisin.
Ihmiskunta tottelee myös merkillistä moraalisäännöstöä tai koodistoa: sinun ei pidä käyttämän ruohonleikkuria tiistaisin tai kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen koiraeläinten kanssa on kiellettyä mikäli tilanteeseen liittyy myös avoauto. Ulkoapäin tämän meidän ihmiskunnan laki tai moraali voi vaikuttaa joskus yhtä mielekkäältä ja käytäntöä palvelevalta, epäilemättä. Shades of Greyn maailmassa pelätään ukkosta, joutsenia ja pimeää. Mikä ettei.

Pyrkyri-punainen Eddie haaveilee aviosta (ja arvon noususta) violetin typykän kanssa, kunnes ihastuu kaikkien odotusten vastaisesti nenäkkääseen ja kylän nykerönenäisimpään harmaaseen Janeen. Eddie ottaa vastaan vaarallisen värimateriaalin hakutehtävän tehdäkseen vaikutuksen tyttöön, oppii reissullaan kyseenalaistamaan vallitsevan yhteiskunnan ja sen että kyseenalaistajia odottaa kuolema tai joku muu kuolemaa pahempi kohtalo.

Kirja oli kaikkiaan aika F1493, välillä kerronta tuntui 808080:lta mutta sitten taas joku juttu kohotti sen FF4500:ksi.

Mr. Nobody

Katsoin eilen Belgian kalleimman filmituotannon tai en katsonut. Pidin elokuvasta tai en pitänyt.

Elämä on valintoja, ja joka kerta kun valitsee jotain. jää jotain pois. Tämän minulle Mr. Nobody-ohjaajan, Jaco Van Dormaelin scifi-lovedraama oli hyvä valinta.

Miettiihän sitä aina itsekin niitä kohtia elämässä, joissa tietää tehneensä valinnan. Miten erilaista kaikki olisi ollut jos... Olisiko onnellinen jos... Leffan päähenkilön Nemo Nobodyn valinnat ja niiden seuraukset leväytetään valkokankaalle, ja mies itsekin muistaa/kuvittelee/tjsp omat käännekohtansa. Meille tyhmille mukana on myös metafiktiivinen kertoja, joka käy läpi kvanttifysiikan perusteita ja temporaaliulottuvuuden olemusta.

Leffa oli vähän liian pitkä ja kiemurainen, mutta kuitenkin hyvää treeniä aivoille. Fillarisade Marsista oli hieno!

Yökielitieteilyä

Uneksin uuden sanan. Etsin unessa netistä keskustelupalstalta tietoa valkoisen kuolaavan apinan hoidosta, ruokavaliosta, virikkeistä ym. Eksyin keskusteluun, jossa kyseltiin neuvoa sekundaation suorittamisesta.

Sekundaatiota ei löytynyt googlesta eikä sivistyssanakirjasta, joten suomen kieleen syntyi viime yönä uusi termi. Englannin kielen secundation on synonyymi vauraudelle, hyvinvoinnille (prosperity), joten jotain positiivista se lienee suomeksikin.

Terminaalivaiheen unet

Uneksin usein lentokentistä. Niin usein, että niissä alkaa olla jo tuttu struktuuri: kauppakäytävä kahden terminaalin välissä (siellä myydään joskus bretzeleitä, joskus kalanpyrstöjä ja puukenkiä) ja portit useassa kerroksessa. Kokolattiamaton peittämät käytävät ja portaat, joskus lentokenttä on samalla hotelli. Aina siellä on huonot opasteet, joudun juoksemaan ja eksymään ennen kuin löydän oikealle gatelle. Useimmiten unen fiilis on kuitenkin hyvä, odottava.

Joskus näen uneni terminaalin ulkopäin, tulen sinne bussilla (jostain syystä tosi usein Etelä- tai Pohjois-Savon paikkakunnilta, Siilinjärveltä tai Juvalta) tai kävelen lentokentän halki koneelle tietäen ettei niin saisi tehdä.

Muutama yö sitten kapteeni otti matkustajat vastaan koneen ovella oluttuopppi kädessä tervehtien kaikkia tuttavallisesti nimeltä. Koneeseen timantinmuotoisessa jonossa rynniessäni tapasin jonossa vanhoja koulukavereita (facebook-flashback). Sisällä matkustajat jaoteltiin neljän hengen pöytiin tai tatameille. Ehdin juuri istahtaa, kun kone lähti hitaasti pyörähtämään ylösalaisin, oltiin siis jo ilmassa. Kiepautusvauhti oli niin hidas, että ehdin ottaa tuolista kiinni ja varmistaa etten putoa. Ehdinpä myös kysyä, onko matkakumppani kunnossa. Hän oli, ei välitöntä hätää.

Teepä se

Kaikesta keskustellaan nykyisin samoin termein ja samalla antaumuksella kuin viineistä: teestä, oluesta, suklaasta ja oliiviöljystä. Onko maku mantelinen vai pähkinäinen, tuntuuko tuoksussa enemmän piki vai terva tai onko väri mieluummin pyöreä kuin pitkulainen?

En ole koskaan erityisemmin miettinyt teetä, juonut vain. Tiedän, etten tykkää kamomillasta enkä vihreästä teestä, ja kun tarkemmin ajattelen niin en oikein mustastakaan. Tanniinit takertuvat kitalakeen ja sitten valvottaa.

Nyt kuitenkin synkän lauantai-illan iloksi emännöin elämäni ensimmäiset teekutsut. Hullu hatuntekijä olisi kavahtanut pöydän siisteyttä, eikä vieraatkaan olleet kovin vauhkoja. Tarjolla oli tod. snobisti Pirkka-luomu-karpalo-kerma-rooibosta, sitruuna-lime-vihreää, vihreää + perusmustaa. Pirkka ja sitrus jäävät juomavaliooni jatkossakin! Rooibosta voi litkiä mukikaupalla iltasella ja limesitruuna-yhdistelmä toimii kaikkialla, myös teessä. Japanilainen vihreä sencha saa odottaa seuraavaa sushikattausta, ruoan kanssa se toimisi ehkä paremmin.

Nyhväsin sandwich-valikoimaa koko prkl lauantaipäivän, ja kantapaloja kertyi yksi biopussillinen. Lopputulos oli 3,5 lautasellista kääkäsiä, jotka popsittiin kymmenessä minuutissa. Ei tuu tehtyä toiste. Makuina porkkana-inkivääri, kurkku-vesikranssi, munasalaatti sekä viikuna-tuorejuusto.

Suklaata ja siankorvia

Vege laajentaa ruokamukavuusaluettaan, tosin vain koiravieras nautti siankorvia. Me muut sipulipiirakkaa ja luomupunkkua, joka toi kielelle tervan, savun, pien ja taas tervan. Jälkiruokana maailman helpoin suklaamousse, ilman kananmunaa. En taida edes kertoa, kuinka yksinkertaista herkun valmistus oli! Saatiin Baileys'kin vihdoin viimein tuhottua, eikä tehnyt tiukkaakaan.

Tässä vaan mietin, kun en muuta voi

Tweetin mittainen ajatus tänään: onko se suvaitsemattomuutta, jos ei kerta kaikkiaan voi suvaita suvaitsemattomia ihmisiä?

Unia toisista

Unissani tutut, puolitutut ja jopa tuntemattomat ihmiset elävät arkielämäänsä. Saatan olla osa sitä elämää, kylässä vieraana tai muuten kuvioissa, tai sitten minulla ei ole mitän muuta roolia kuin tarkkailijan.

Miksi muut? Miksen näe unta itsestäni? Ja tärkein: minne lentounet ovat piiloutuneet?

Naapurissa taas

Kokeilin Tukholmanreissulla Hermitage-kasvisravintolaa ja kävin kurkkaamassa Herman'sin interiööriä. Hermitagen buffet oli pienehkö mutta riittävä, tunnelmaltaan se oli hyvin vegeravintolamainen eli kodikas, pieni ja arkinen. Nyt kun näitä on jo nähty jonkin verran, nostan panoksia ja haluaisin päästä fine dining-vegepaikkaan. Ykköset päällä, hopean hohtoa, kekseliäs á la carte ja silleen.

Myös Vete-Katten testattiin, sen leipä- ja suklaapuoti tulee myöhemmillä reissuilla varmasta tutuksi. Välimerimuseon yläkerran Bagdad café ei ollut yhtään itämainen, mutta kiva kuitenkin. Ja sieltä voi kurkkia museon esineistöä ilmaiseksi...

Terrakottasoturit luolassa Itä-Aasian museon alla tulivat uniin, vaikka kni olikin vähän pettynyt kun niitä ei ollut kahdeksaa tuhatta muodostelmassa. Pidin eniten soturista, joka ihan selvästi harjoitti taiji'a siinä rivissään.

Kate Thompson: Yön eläjä

Thompson kuvaa tuoreessa nuortenkirjasssaan Irlannin haltia-perinnettä kaikessa raadollisuudessaan, haltiat eivät siellä ole koskaan olleet mitään Disney-söpöliinejä vaan pelottavia, veren- ja kostonhimoisia olentoja joita on pienuudestaan huolimatta kunnioitettava ja hyviteltävä. Kannattaa täyttää iltaisin maitokuppi portaille, se on pieni hinta haltian pysymisestä tyytyväisenä.

Rob on 14-vuotiaana jo aika kovaksikeitetty pahis, ja kirjan alussa pojan rötöstelyyn, pössyttelyyn ja muihin töllöntöihin kyllästynyt Robin 28-vuotias äiti (kyllä vain) muuttaa Robsonin ja pikkuveljen kanssa maalle. Talon entinen asukas on kadonnut jälkiä jättämättä, ja Rob kuulee taloon liittyvän kaikenlaista legendaa tapetuista lapsista ja vaihdokkaista. Kun pikkuveli alkaa liäksi höpötellä koiranluukusta sisään tulevasta pikku naisesta, on melkein fantasiatarina valmis alkamaan. Ei ihan fantasiaa, irlantilaista realismia? Sitä samaa realismia kuin E-Amerikassa, muualla siihen lisättäisiin yksi sana eteen.

RRRoberto on ihana päähenkilö! Juuri sellainen, johon ihastutaan ja ajatellaan: "kyllä minä sen saan tekemään parannuksen ja kääntymään rikoksettomalle tielle". Ja joka ei tee eikä käänny ja on ihana silti.

Michael Grant: Gone

Jokaisen nuoren haave toteutuu kirjan alussa: *puf vaan* ja kaikki yli 15-vuotiaat katoavat maailmasta. Aluksi kaikki on yhtä suurta huvipuistoa, mutta pian nuoriso huomaa että jos rajoja asettamassa tai rangaistuksia antamassa ei ole vanhempia, joku tekee sen joka tapauksessa. Ruoka ei ilmesty jääkaappiin itsestään eivätkä tulipalot sammu ilman sammuttamista. Niin kuin tässä ei olisi riittävästi ongelmaa, ovat eläimet ja ihmiset mutantoituneet samaan syssyyn kummalliseen ja pelottavaankin suuntaan.

Jotain pitäis tehdä. Sam Temple ei haluaisi olla sankari, but someone's gotta do it, vaikka Samin 15-vuotissynttäri ja *puf* odottaa ihan kulman takana.

Modernisoitu ja kauhu-scifi-elementtejä mukaan poiminut versio Kärpästen herrasta. Teemoina ei yhtään sen pienempää kuin valta, vapaus, lojaalisuus, petos, ystävyys ja vähän rakkauskin.

Nopea ja tehokas lukukokemus, vaikka tajusin vasta kirjan kolmannella neljänneksellä sen olevan piiitkän sarjan aloitus. Nyt olen lukukoukussa jatko-osiin, kakkosena tilauksessa Hunger.

Poeles de Carottes, Strasbourg

Poêles de carottes: meloni-gazpacho ja marinoituja luumuja kaneli-rahkassa, s'il vous plaît.

I want the best of both worlds

Strasbourg ja Alsace näyttäytyi syyskuisessa auringonpaisteessa, tukevaa ruokaa ja viiniä kului hauskassa seurassa runsaasti ja usein. Vegeravintolassa Poêles de carottes söin meloni-gaspachoa, peruna-pinaatti-sieni -quichen sekä marinoituja luumuja kaneli-kvarkissa (joo tiedän että se on rahka, mutta kvarkki kuulostaa scifiharrastajan korvaan niin hyvältä...).
Kaupungin toiseen Au Potiron -kasvisravintolaan sitten seuraavan kerran.

Café L'artichautin broccoli-vuohenjuustoquiche kuvassa, petit salad verte ei ollut ihan petit. Itsetehdyssä siiderissä maistui siman ja jonkun muun raikkaan maku, alkoholia ei varmaan ollut paljon.

Söin siis viikonlopun aikana muutamiakin piiraita (tuossa yllä ei ole listattu kaikki, mm. tarte flambée sans jambon uupuu). Alsassin perinneruoka muistuttaa tsekkiläistä: hapankaalia, tanakkaa lihaa ja sisäelimiä eli ei mikään kevyt kasvisruoan ystävän toivekeittiö. Onneksi on piiraat.

Vielä kuva huolettoman pitkältä lounaalta Colmarissa. Viini tarjoiltiin karahvista ja vihreäjalkaisesta jotka oli ihan söpöjä siinä kontekstissa, mutten kuuna päivänä ottaisi moisia kotiini. Lasin sisällön kuitenkin toin, yksi pullo Rieslingia odottaa syksyn synkkiä iltoja.

Ei Edam, A'dam

Tiukka työreissu takana, hyvä että ehti edes syödä välillä. Amsterdamissa De Bolhoed -vegeravintola oli hintansa väärti, päivän vegaanilautanen sisälsi mm. paahdettua kurpitsaa ja seesaminsiemeniä, pinaattirisottoa, puy-linssejä, tilliporkkanaa, salaattia, grillattua salaattifenkolia (?) ja vielä jotain jonka olen jo unohtanut. Ekoviini päälle ja tyytyväinen joukkiomme poistui kuvut täynnä. Tarjoilu oli hitaahkoa, koska yksi poninhäntäinen kundi tuntui hoitavan kaikki pöydät. Mutta meillä ei ollut kiire. Raflan nurkkapöydässä nukkui hyvinsyöneen näköinen punainen kissa, jolla ei liene hädän päivää ainakaan kasvislisukkeiden suhteen. Toivottavasti vegekokki tarjoilee kissalle myös lihaa, kuitenkin.

Toinen listalla ollut kasvispaikka, De Waaghals ei ollutkaan auki lounasaikaan.
Onnekseni sen vieressä oli luomupuoti josta koriin ja kotiin tarttui luomu-Maasdammeria.

Muita onnistuneita ruoka-annoksia löytyi Den Haagista, pieni Zebedus-niminen ravintola Grote Kerkin kupeessa tarjosi maukkaita punajuuri-gnoccheja.
Den Haagin vegepaikka De Zon oli täynnä ja ilman pöytävarausta sinne ei ollut asiaa. Tästä viisastuneena varasin pöydän Bolhoediin, joka sekin pullisteli iloisia vegetaristeja illan mittaan. Delftin illallispaikkaa en viitsi tässä edes mainita, pasta-annoksen hinta oli 2,95 ja just siltä se maistuikin... Lisäksi söin keskivertomuonaa hauskassa pannukakkukarusellissa.

Mooi se on, se Amsterdam.

Ruotsalaiset pikku apurini

Min nyaste vän är Voddler <3. Ei enää matkoja FilmTowniin hyytävässä pakkasessa tai kaatosateessa. Ei lauantai-iltoja katsellen kuudettatoista kertaa jotain Kevin Baconin mukatähdittämää löpölöpöä.

Hyvänä kakkosena vanha tuttu Spotify Free: ei pelkoa ukin perintöhyllyjen notkahtamisesta liikojen levyjen alla. Voi rallattaa auki vaikka yötä päivää. Och det innehåller radion!

Ihanat ilmaiset mediaystäväni!

Patrick Ness: The knife of never letting go

Jos olet etsinyt symppiksintä puhuvaa koiraa kirjallisuudesta, look no further. Jos olet miettinyt syytä naisten ja miesten erilaiseen nonverbaaliin kommunikaatioon, look no further. Ja jos haluat mukaansatempaavan kiivastahtisen lukukokemuksen, this is it:

Todd Hewitt on Prentisstownin viimeinen poika. Salaperäinen virus on tappanut kaikki naiset, ja aiheuttanut samalla sen että ihmisten (siis miesten) ajatukset leijailevat kaikkien kuultavana Metelinä ilmassa. Kun siihen tottuu, ei Meteli ole niin paha. Paitsi sitten kun Todd alkaa kuulla Metelin seasta huolestuttavia asioita, jotka uhkaavat hänen henkeään ja koko tunnetun maailman tulevaisuutta... Todd pakenee maailmankirjallisuuden ihkuimman Manchee-koiran (oikeasti!) kanssa, ja joutuu kohtaamaan asioita joita ei pitänyt olla olemassa. Samalla tutut ja turvalliset asiat lakkaavat olemasta tuttuja, saati sitten turvallisia.

Pakahduttava, itkettävä, julma ja erinomainen. Kirjan lopetus oli lukijalle tyly, onneksi cdon ei peri postimaksuja joten saan trilogian kakkososan käsiini asap.

Vege on vihreämpää aidan toisella puolella

Göteborgissa oli helppoa olla ekologinen kasvissyöjä, ja vegaanielämää oli tarjolla myös. Kaksi ekoruokakauppaa, soijamaitoa hotellin aamiaisella valmiiksi tarjolla, katukeittiössä vegaanipizzaa, luomuolutta, luomusiideriä ym ym. *Huoh* Vegaaniudesta ei tunnuttu tekevän hankalaa asiaa tai numeroa, vaihtoehtoja oli näkyvissä aina siinä normisapuskan vieressä. Ja luomua, lähiruokaa ja luomua kaikkialla. Pienessä Sattva-kasvislounaspaikassa tarjoilija ihan sivulausessa mainitsi, että salaatit ja kesäkurpitsat annoksessa on poimittu omalta tilalta samana aamuna (matoineen päivineen). Mato ei aiheuttanut ongelmia, vaikka vegelautasella olikin.

Ai niin, ketsuppia lasipullossa. Miksei se kulkeudu Suomeen saakka niin että eko-huolekaskin saisi ketsuppia lautaselleen?

Näin unta että uneksin, Inception

Odotin vielä monimutkaisempaa ja haastavampaa leffaa, kun aiheena on uni unen sisässä potenssiin x. Mutta kyllä Inception viihdytti ja ajattelutti tuollaisenaankin. Jälkipohdintani eivät jääneet elokuvan sisälle, koska idea ja ajatus oli niin paljon parempi kuin toteutus. Ja kyllä, näin leffasta unta pari yötä katsomisen jälkeen.

Dom Cobb eli Leo DiCaprio vanhentuvine pullaposkineen varastaa ihmisiltä ideoita unessa. Hän tunkeutuu rikoskumppaneineen jaettuun kemialliseen uneen ja tekee rötöksensä. Ellei varkaus tunnu unessa onnistuvan, viedään unennäkijä uneen jossa hän uneksii olevansa unessa.
Jos näin voi tehdä, voisiko myös istuttaa idean ihmisen mieleen, niin että kohde tekisi jotain luullen sen olevan oma ajatuksensa? Mikä ylipäänsä on ihmisen omaa ajattelua, ja mikä ulkoa saatujen vaikutteiden, impulssien ja opitun käytöksen seurausta?

Paras kohtaus oli Kolmas kivi auringosta -sarjan ei enää niin pikkukundin Joseph Gordon-Lewittin painottomuus-actionman-viritys ja loppuratkaisun viimeiset 10-20 sekuntia olivat mainiot. Tulomatkalla kaupassa leffan jälkeen tuli tunne että ympärillä olevat ihmiset ovat unen heijastuksia, vaikka todellisuudessa ne olivat vain eteläsavolaisia jotka katsoivat vierasta ihmistä pahasti. Tai mulla oli vetskari auki tai jotn.

ELokuva nähtin Hämeenlinnan Bio Marilynissa, oli kiva kannattaa pientä ketjua (ja maksaa lipusta 1,5 euroa vähemmän kuin suuremmassa).

Mitä sitä söisi

Keikkaleskenä ruokapolitiikka on liberaalimpaa kuin yleensä. Katsotaan, mihin viikonloppu huipentuu; tähän mennessä lautasella on ollut falafel-hummus-raita -kombinaatio (se ei petä koskaan) ja tänään jogurtti-inkivääri-sitruunamarinoitu tofu kuskusin kera. Kumpikaan ei ole mairitteleva viiniruoka, enkä sijoittanutkaan viiniin. Lassia ja kivennäisvettä vain, jos spritzer lasketaan kivennäisvedeksi...

Jos huomenna tapaskattaus Espanjan voittoa toivoen? En edes tiedä mikä on Hollannin perinneruoka, space cake?

Möykkykirjaston kohtalo

Kävin Prahassa tuoreessa modernin taiteen keskus DOXissa, jossa oli näytteillä arkkitehti Jan Kaplickýn piirustuksia ja pienoismalleja. Violetti androidimainen möykky, jota suunniteltiin Prahan uudeksi kansalliskirjastoksi, onkin uusimman tiedon mukaan toteutumassa Brnossa bussipysäkkinä. Nähtävyys luvassa sinne suuntaan. En tiedä kummalle pitäisi naureskella, Prahalle vai Brnolle. Kuvan copyright Future Systems.

Keskus Holesovicen perukoilla oli mukava hellepäivän viettopaikka, näyttelyissä oli möykkyjen lisäksi opiskelijoiden kaupunkisuunnittelun tuloksia: metroasemalta hissiyhteys suoraan linnalle, Vltavan rannoille kelluvia kävelysiltoja, tasaisia kulkusektoreita mukulakivikaduille korkokenkiä varten jne jne... Pidän Prahaa sen verran omana kaupunkinani, että nautin kovasti näyttelystä.

Much ado about nothing -siirappi ja chili joka räjäyttää lian pois

Keitin balsamicosiirappia kesän kuumimpana päivänä puoli tuntia. Koostumus oli hieno, kuten kuvasta käy ilmi, mutta makua en havainnut lainkaan. Sen sijaan Poppamies-grillauskastikkeessa oli yksi maku: chili. Nyt kun googlasin, niin selvisi että tuotteessa on maahantuojan mukaan maailman voimakkainta lajiketta, naga jolokiaa. Miljoona väkevyysyksikköä! Puolikasta teelusikallista sain laimentaa öljyllä, hunajalla, appelsiinimehulla ja vaikka sun millä ja silti sieltä alta takapotki chili. 300 ml:n pullo riittänee meille seuraavalle vuosituhannelle saakka. Mutta merkillistä kyllä, Gewürztraminer maistui siinä rinnalla ihan itseltään, vaikka kitalaessa kupli ja nenästä tuli savua.

Kannattaa huomioida hyvä ja syvyysterävä kuva, on niin kiva räpsiä kuvia hyvällä kameralla! Tahdon myös oman järkkärin! Otin kuvan jopa parvekkeen marketasta ihan vain kuvaamisen ilosta!

Shivers down my spine -biisejä

Tunnnustusten aika: seuraavat biisit saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkärankaa. Syystä tai toisesta. Ei pidä sotkea parhaisiin biiseihin, nää vaan on jotenkin arkaaisempia kuin muut. Vetoavat tarvehierarkiassa matalammalle ja syvemmälle. edit: näitä tulee näköjään koko ajan lisää.

Bruce Springsteen: The River
Metallica: Search and destroy
Dire Straits: Hand in hand
Black Sabbath: Solitude
Anthrax: I'm eighteen
Jethro Tull: Heavy horses
Juliet Jonesin sydän: Yöllä
Dropkick Murphys: Green fields of France (ei missään tapauksessa originaaliversio!)
Paddy goes to Holyhead: Piano man (ei origin. saati sitten se suomalainen laiha pitkätukka-versio)

Haruki Murakami: The wind-up bird chronicle

Kirjan alussa juoni, teemat, henkilöiden luonteet ja motiivit olivat jotenkin selvillä mutta siihen selkeys päättyi. Kirjan jälkeen en enää tiennyt mihin päähenkilöt pyrkivät, mitkä ajovoimat heitä liikuttelivat tai mitä kirjassa ylipäänsä tapahtui... Murakami tapaa jossain vaiheessa sekoittaa tekstin osaset uudelleen ja aloittaa ikään kuin puhtaalta pöydältä. Henkilöihin ei ehdi kiintyä, koska heidän luonteensa ja ominaisuutensa eivät pysy samoina tai kehity lukijan olettamalla ja kirjallisuuden konventioiden edellyttämällä tavalla.

Siis melkoisen häkellyttävä lukukokemus! Onneksi ei tarvitse tietää, pidinkö kirjasta vai en!

Murakami on japanin kissoille samanlainen myytintekijä kuin Jonathan Carroll Wienin/Amerikan bullterriereille, muuten.

Sin chili

Juhannusruokien kantava teema oli se, että on tultava toimeen ilman chiliä ym. voimakkaita mausteita. On taipumuksena hölvätä sambalia, chilikastiketta tms. voimakasta aina kaikkeen. Ja vielä varmuudeksi lisää. Hyvää tulee, totta kai, mutta onhan oltava hyvää ilmankin. Oli.

Juhannuksena pöydässä oli limemarinoitua mozzzarellasalaattia, pesto-perunasalaattia ja teriyaki-tofuvartaita. Teriyaki oli seesamiöljyä vaille loistavaa! Viininä yritti makuyhdistelmille pärjätä Pasqua prosecco, kuiva ja pirskahteleva.

PS. kuvista ei taida huomata, että lainassa on parempi kamera, ihan EOS. Suomen huonoimpien ruokakuvien ottajan titteli pysynee edelleen minulla...

Viimeistä edellisen lomapäivän illallinen

Aperitiivi: Calemin valkea kuiva port
Alkuun: kantarellikeitto ja ruiskrutongit
Pääruoka: grillatua bataattia, munakoisoa, herkkusieniä, kesäkurpitsaa ja sen sellaista, grillikylkeä joillain, sinihomejuustokastike + Fontanella chianti 2008
Lopuksi: mud cake ja cointreau-mansikat

Not bad, vaikka mansikat oli ihan mätiä (ne piti KUORIA), ja bataatti kypsyikin oletettua nopeammin ja oli aivan hilkulla muuttua muussiksi. Viini komppasi grilliolemusta mainiosti, ja muskotti sopi sinihomeeseen oikke hyvi.

Tänään eineksiä (taas), jottei totuus unohtuisi...

China Miéville: Kraken

HUH! Sain juuri Krakenin loppuun, se olikin urakka. Tai eihän urakka vielä loppunut, Miévillen kirjoja joutuu vähän tuumaamaan lukemisen jälkeenkin.... Kirjassa esiteltiin taas uusi Lontoo, ne eivät taida koskaan loppua?

Kirja taiteilee riemukkaalla nerouden ja hulluuden rajalla, en ole varma onko se loistavin uuskumma teos jonka olen lukenut, vai sekavin lukemiskokemukseni, jossa fantasian myytit, kliseet ja konventiot puristetaan hiilestä timantiksi. Sekopäisimmästä päästä kuitenkin!

Jos muste on vihollisemme ja meri on puolellamme, mikä voi olla maailman = Lontoon tulevaisuus?

Viitaten blogin otsikkoon, Praha

Bohemia demi seciä on juotu vain kerran tällä reissulla, toistaiseksi.

Listausta hyvistä, pahoista ja rumista juoma- ja syömäpaikoista:
HYVÄT: Velryba, Kmotra, Maitrea, Lehka Hlava, Café Nordica, Rock cafe, Fraktal
PAHAT: Azteca (ihan kamala pettymys, ei enää ikinä sinne!)
NOJOO: Casa Marcello

Lukua odottavia

Kirjahyllyn sisältö on jo aikaa sitten riistäytynyt käsistä. Alun perinhän päätin, etten osta hyllyyni kirjaa, jota en ole vielä lukenut ja hyväksi havainnut... Yllättävän vähän hutihankintoja loppujen lopuksi tulee, kannan virheostokset Prahaan Shakespeare&synoveen myyntiin. Nyt hyllyn päädyssä odottelevat lukuvuoroaan

Clive Barker: Coldheart canyon
Joanne Harris: Runemarks ja Sleep pale sister - Riimukirjaa olen aloittanut, mutta se ei ole näköjään NIIN vetävä että tulisi luettua kerralla läpi

China Mieville: The city and the city sama juttu kuin edellä, harmi vain
Jay Lake: Mainspring
John Ajvide Lindqvist: Pappersväggar - en ole edes varma, saanko kahlattua sen ruotsiksi läpi. Jätin Lilla stjärnan kauppaan Tukholmaan, kun rohkeuteni petti lukea se på svenska.

Charlie Hudson: Half the blood in Brooklyn
Garth Nix: Lord Sunday - sarjan aikaisempien osien lukemisesta on jo niin kauan, että kirjaan tarttuminen tuntuu koko ajan hankalammalta. Kukas siinä tekikään ja mitä?

Hankintalistalla on ykkösenä Jim Butcherin Changes. Oli pakko lukaista pari ekaa lukua Akateemisessa kk:ssa, kun selvisi että Susanilla ja Harrylla on Maggie-niminen tytär joka on kirjan alussa kidnapattu pun. vamp. toimesta. Mutta en siis vielä tiedä mitä tuleman pitää!

Liz Williams: Inspector Chen -kirjat

Kiina on jo irl erilainen, mutta tässä sarjassa otetaan vielä pari askelta merkillisempään päin. Maa, Helvetti ja Taivas sijaitsevat vierekkäin/päällekkäin niin kuin meikäläisten kosmologiassakin. Mutta niiden välillä voi kuljeskella, ja Helvetissä asuvat voivat soittaa kotiin Maahan rätiseviä linjoja pitkin...

Zhu Irzh -niminen demoni Helvetin poliisivoimista saa siirron Maahan päähenkilön, poliisitarkastaja (?) Chen'in pariksi. Chenillä on kokemusta demoneista jo ennestään, kotona häntä odottelee vaimo, Inari-niminen valkoinen lammas demonien joukossa. Inarin lemmikki/henkivartija on mäyrä joka muuttuu tarpeen tullen kätevästi kannettavaksi teekannuksi.

Ei ihan tavallisinta fantsua, erityisesti ihastuin kolmanteen osaan Precious dragon. Kansikuvakin on aika ihastuttava, vai mitä?

Apokalyptiset unet

1. Maailma on tuhoutumassa, ja sukkula/arkki tjsp. n ainoa keino pelastua. Sukkulaan on ymmärrettävästi pitkä jono. Jonottaessani huomaan, kuinka eläkeläisiä tai vanhempaa väkeä tulee jonoa vastaan. He kertovat antaneensa paikkansa nuoremmille. Murehdin ensimmäisen poikaystäväni kohtaloa, hän ei ole päivittänyt fb-profiiliaan aikoihin ja pelastuskuljetuksesta informoitiin vain facebookissa.

2. Riihimäen asemalla henkilökunta kehottaa minua nousemaan paikallisjunaan, joka on nopeampi ja säästää aikaa. Emmin hieman, juna näyttää karjavaunulta tai junalta jolla kuljetettiin ihmisiä keskitysleirille. Ahtaudun kuitenkin kovalle penkille pimeään vaunuun. Juna lähtee liikkeelle, kiihdyttää ja ajaa tunneliin. Tunnelissa vastaan tulee toinen juna, törmäämme täydessä vauhdissa. Kova kirskuva ääni, kirkas pistävä valo ja sitten pimenee. Seuraavaksi unessa herään jossain, mutta en tiedä missä. Enkä vielä valveillakaan saa sitä mieleeni.

Liikaa duunia?

Polttaa kesäkatu (kuollutta) miestä

John Ajvide Lindqvistin Handling the undead (alkup. Hanteringen av odöda) tarttui mukaan Tukholmasta. Olen lukenut viime aikoina - yllättäen itsenikin - kauhua, ja pitänyt tekijän aikaisemmista tuttavuuksista (Ystävät hämärän jälkeen ja Ihmissatama). Ei tämäkään pettänyt odotuksiani, vaikka vähän ristiriitaiset tunteet jäikin.

Tukholmaa koettelee helleaalto ja kaksi kummallista ilmiötä: sähkölaitteet eivät tahdo mennä pois päältä ja kuolleet eivät tahdo pysyä haudoissaan. Helteellä molemmat kiusallisia juttuja, ainakin pidemmän päälle.

Naapurimaan zombijuttu on riittävän realistinen mutta toisaalta riittävän fantastinen ollakseen vetävä ja viihdyttävä. Loppuratkaisu jäi vähän kaivelemaan, mutta ei siitä sen enempää.

Ajvide Lindqvistilta ilmestyy toukouussa Lilla stjärna, odotellaan.

Uni kokoaa päivän palaset

Viikonloppuna Tukholmassa näin jatko-unen, ensin pe-la -yönä alun ja seuraavana yönä sitten lisää. Jälkeen päin on helppo palastella päivän tapahtumat, jotka alitajunta käsitteli yöllä: Tukholma, suojatiellä vastaan tullut bullterrieri + Jonathan Carrollin puhuvat koirat, Topi-koiran kurja kohtalo, ihmettelyt minun työni sisällön kertomisesta appivanhemmille, Liisa ihmemaassa-leffan kaksoset ja vainukoira joka puhui Timothy Spallin äänellä ym.

Näin unta, että meillä oli kaksi pitkulaista, frettimäistä koiraa. Toisen huhuttiin osaavan puhua, mutta emme tienneet kumman. Molemmat pysyivät vaiti. Seuraavana yönä joulun vietossa anopin luona supatin puhuvan (vielä vaiti pysyvän) koiran korvaan: vien sinut meille kotiin juhlien jälkeen, sitten voit puhua ihan vapaasti. Selailin myös Roppongin karttaa.
Aamulla ei hajuakaan siitä, mikä tai missä on Roppong. Googlaamalla selvisi että Roppongi on
a) kaupunginosa Tokiossa
b) japanilainen ravintola Tukholmassa

Kyllä mieli on noheva! Minä vain katselen lopputulosta= unta jonka alitajunta on mulle koonnut.

Sportlov i Sthlm

Kiva pitkä aurinkoinen viikonloppu takana, onneksi kotonakin tänään paistaa A.

Hotelli Scandic NorraBantorget oli mainiolla paikalla Drottninggatanin kulmassa, siitä oli lyhyt matka niin Hötorgetille kuin Vasastaniinkin. Hotelli oli perussiisti, saatiin business-huone ja johtajan tervehdyskirje pöydällä kera namien. Hotellin ravintolan ruoka oli ihan ok, sanonnan neutraalissa merkityksessä. En missään tapauksessa olisi maksanut täyttä hintaa ko. pöperöstä, mutta kyllähän sen söi kun lähes ilmaiseksi sai.

Pengottiin St. Eriksgatanilla 5 levykauppaa, enempää ei yhdellä kertaa jaksa. Ja olisi pitänyt olla lista mukana, nyt tuli vain hepuli kaikesta mukavasta eikä osannut miettiä selkeästi mitä haluaa. Malmskillnadgatanilla oli hyvä/huono hårdrock-kauppa Heavy sound rock shop. Hyvä siksi, että siellä oli vain hyvää musaa, huono siksi että ilolla löydetyt harviis-DVD:t ei toimineet :( Rahat saatiin kyllä takaisin, mutta silti jäi harmittamaan. Olen edelleen taipuvainen pitämään Bengansia kaupungin parhaana levykauppana.

Ravintolasuunnitelmia piti muuttaa monta kertaa , kun selvisi että hotellin rafla on kiinni sunnuntaisin, samoin kuin monet kasvispaikat. Loppujen lopuksi perjantaina syötiin italialaisessa Primo ciao ciao -paikassa ja sunnuntaina Örtagårdenin buffet-pöydässä. Perjantain pizza oli hyvä, tuoreista vihanneksista tehty ja riittävän maustettu. Noutopöytä oli (taas) ihana, ja miehen iloksi padoista ja kattiloista löytyi myös lihaa!!

Liisa ihmemaassa oli hyvä/pettymys. Hyvä tottakai, mutta ei mitenkään timburtonmainen. Seurasi sadun kaavaa aika orjallisesti, ja sitten välillä saattoi olla kohtaus joka takuulla hämmensi ja pelotti lapsia. Vähän ambivalentti olo jäi, mutta kyllä leffan hahmot tuli uniin = hyvän leffan merkki.

John Ajvide Lindqvistin Handling the undead on viimeistä lukua vaille valmis, siitä tulossa oma postaus. Tykkään!

SEURAAVALLA reissulla:
* väliin jääneet kasvisraflat
* kissapuoti Katt!Katt!
* kesällä saaristoon (fillari mukaan laivaan?)
* kattokävelylle haluaisin mutten koskaan uskalla

Kasvis matkailee

Olen tajunnut vasta näin vanhemmiten kasvisravintoloiden olemassaolon. Myös hoksannut että voin ennen lähtöä tsekata mistä vegeruokaa löytyy määränpäässä, niin ettei sinne päädy vain vahingossa. Olen siis kymmenen vuoden ajan istunut sianniska-hospodoissa ja järsinyt sitä ainokaista marinoitua juustoa tai mautonta munakasta... On kuin uusi maailma olisi auennut ruokailijalle! Valinnan vaikeus!

Ensi viikonloppuna olisi tarkoitus maistella taas lisää Tukholman kasvisantia. Kyllä se vain onkin mukava kaupunki, jospa vain säät suosisivat joulukuuta paremmin. Hermitage Gamla Stanissa ja/tai Hermans Hojdare Söderissä on merkattuna karttaan. Toinen vegelle sopiva vaihtoehto on etniset paikat, esim. etiopialainen Abyssinia tai kovin kehuttu Malaysia.

Saan viikon etumatkaa Tim Burtonin Liisa ihmemaassa-leffan Suomen ensi-iltaan kun katson sen siellä lauantaina, spoilaan tänne häpeilemättä jos jotain mainittavaa on :)

Boheemielämää

Olipas ihanaa käydä pitkästä aikaa Prahassa. Näin Boheemielämää kansallisoopperassa, ja The Imaginarium of Dr. Parnassus -leffa voitaneen laskea samaan kategoriaan.

Yksi parhaista fiiliksistä on tämä: sä olet (ihan pakko käyttää Häkkistermiä) leffassa katsomassa hyvää, tajuntaa laajentavaa elokuvaa. Sä tulet ulos leffateatterista, orientoidut pikku hiljaa takaisin tähän elämään ja huomaat olevasi Prahassa. Charlie Hustonin pulp noir- tarina Already dead toi taas jotain tuoretta vampyyritarinoihin, vaikka väkivaltaa oli mulle melkein liikaa, genreen nähden sopivasti. Taas uusi antisankari, joka ei ole harrastanut seksiä vuosikymmeniin...

BW Pav- hotellin huone oli hassun muotoinen, kylppäri melkein huoneen kokoinen ja sokkeloinen (ks. kuva). Kuten pohjapiirustuksesta näkyy, ei vanhaan taloon tehdyssä hotellissa ole kahta samanlaista huonetta, kiva.

Haluan heti takaisin!

Ruokapoliittinen kannanotto: porkkana-rakuunakeitto ja focaccia

Tästä postauksesta piti tulla lempeiden makujen ylistys, mutta ei. Porkkanakeitto onnistui edes vähän toiveiden mukaisesti, vaikka curryn maku katosi jonnekin (tarttui kattilan kanteen?) ja jäljelle jäi rakuuna+feta. Mutta: pehmenneet perunat ja hikiset porkkanat eivät muutu keitossa maukkaaksi yhdistelmäksi, vaan ne jäävät hikisiksi ja pehmeän makuisiksi... Priimalaatuiset ainesosat mahdollistavat lopputuloksen olevan enemmän kuin osiensa summa, niin kuin hyvässä ruoassa on. Nyt raaka-aineet pyytelevät anteeksi olemassaoloaan ja näivettyneisyyttään, eikä onnistunutkaan maustaminen pelasta ruokaa.

Focacciasta tuli juuri niin jämäjauhojen makuinen kuin pelkäsin, mitä muuta voi olettaa jos hiivaleipäjauhojen parasta ennen on v. 2008? Siis onko meillä leivottu viimeksi ENNEN vuotta 2008?? Lisukkeeksi mukaan viskaamani grahamjauhot puolestaan tekevät kaikesta niin terveellisen makuista, että vähempikin riittäisi. Italia on kaukana tästä leipuskasta, muistelen kaiholla Milanossa syömääni peruna-focacciaa, joka oli niin mehevä ja pehmeä ja riitti kokonaiseksi lounaaksi.

Nyt likasin kaikki omistamani astiat keskinkertaisen aterian vuoksi, kyllä harmittaa. En viitsi edes postata reseptejä, ja kuvan laitan vain itseäni ruoskimistarkoituksessta. Illan viini, Yali carmenere on liian voimakasta tällaiselle hutulle, plääh. Täytynee kaivella jääkaapista joku juustopala viini ystäväksi.

Ruoanlaittomusiikkina tänään Chrissie Hynde, Stevie Ray Vaughan, Jeff Beck ja Ronnie James Dio, Spotifyn pirtsakoilla mainoksilla laimennettuna.

Neal Shusterman: Everlost

Shustermanin Neverlostissa lapset ja nuoret eivät kuollessaan päädy välttämättä sinne minne ovat menossa, vaan jäävät välitilaan tai limbukseen hengaamaan. Välitilan nimi on Everlost, sinne ilmestyy myös tavaroita joita on niiden elinaikana rakastettu (mm. Lentävä Hollantilainen). Päähenkilöt Allie ja Nick pähkäilevät, onko Everlostista pääsyä a) takaisin elävien kirjoihin tai b) sinne minne nyt olikin menossa?
Shusterman vaalii jotensakin makaabereita aiheita, mutta kyllä tämäkin vähän laittoi ihmisen ajattelemaan.

Chicklit ja chicklit

Jostain syystä Rachel Cainen Weather warden -sarja ei ärsytä lainkaan niin paljon kuin Justina Robsonin chicklit-fantsu tai Charlaine Harris. Tässäkin päähenkilö Joanne kertoo aina meille lukijoille minkävärinen nahkahame hällä on päällään tai miten poikaystävän hiukset/silmät/rintakehä kiilteleekään auringon kilossa. Aluksi pysähdyin vaatteiden kuvauksiin ja koetin nähdä niiden yhteyden juonen kulkuun, mietin vakavasti onko Miu Miu-avokkailla helppo juosta henkensä edestä? Nyt viidennen osan jälkeen osaan hypätä adjektiivit ja kuvaukset yli, ja tiedän että pantsuit ei ole sama asia kuin catsuit.

Garderobit ja pehmoseksi sikseen, sarja on viihteellistä urbaania fantasiaa jonka perusidea jaksaa kannatella. Perusidea onkin niin omaperäinen kuin maailman pelastaminen. Duh.

Any way, Joanne on sääpaimen, jonka taitona on kontrolloida säätä. Maailmassa on paljon paimenia, osa säätelee maata, osa tulta ja niin edelleen. Djinni-henkiolennot ( you know ne kippurakärkitossuiset pullosta tulevat pussihousuiset tyypit?) haluavat irti muinoin tehdystä YYA-sopimuksesta ihmisten kanssa, ja sotahan siitä syttyy. Mesotessaan osapuolet herättävät kaiken kukkuraksi Maaäidin, ja sitten ollaan kusessa.

Kaiken tämä tohinan ohella Joanne on löytänyt tienvarresta liftaavan djinnin ja alkaa styylata kiihkeästi tämän kanssa. Eka tai tokassa osassa Joanne kuolla kupsahtaa, mutta sekään ei typyä lannista.

Leikin ajatuksella: mitä tapahtuisi jos Joanne ja Harry Dresden tapaisivat?

Kirja ja leffa: tasapainoilua

Sergei Lukyaenkon erinomainen urbaani fantasiasarja on käännetty ainakin kahdeksi leffaksi: Night watch ja Day watch. Katsoin ekan yhdessä sarjaa tuntemattoman puoliskon kanssa, ja mielipiteet meni ristiin. Leffa oli minusta hyvä, tottakai, koska siinä oli tuttu tarina josta pidän.

Mies väitti, että teemat olisi olleet puhkikuluneita, moneen kertaan tehtyjä ja hahmotkin yksiulotteisia. Höpö höpö, miten Anton voi muka olla yksiulotteinen? Hänhän jatkuu persoonana kirjasta leffan kautta omaan mielikuvitukseen? Taisin vähän loukkaantuakin henkilöiden puolesta, ja tietty Sergein.

Ihmiset katsovat elokuvia eri lailla, tää on todettu moneen kertaan. Muut pystyvät heti hyvän leffan jälkeen keskustelemaan joko elokuvasta tai jostain muusta, mulla menee useita tunteja (leffan loistavuudesta riippuen) ennen kuin puhekyky palaa. Aivot raksuttaa ylikierroksilla pitkään, ja small talk on ylivoimaista.

Oikeasti Night watch taisi olla keskiverto kauhu-action-fantasia -pläjäys, ja ihan turhan väkivaltainenkin vielä. Mutta oli se vaan niin kiva nähdä millaisiksi joku muu on kirjan hahmot kokenut ja ohjannut. Hyllyssä odottaa 8 tuntia Dresden filesiä, mutta en ole vielä uskaltautunut sen pariin juuri edellä mainituista syistä, kun Harry on niin ihq. Sarja taitaa tulla telkkaristakin, muuten.

Kolmas lasillinen toden sanoo

Lindemans Cawarra Shiraz-Cabernet 2008 tuli avattua ennen kuin vieraat ilmoittivat etteivät pääsekään tulemaan. Olihan se sitten juotava, kolmannen (viimeisen) lasillisen kohdalla huomasin että viini on mainiota. Se on poistumassa Alkon valikoimasta, harmin paikka. Kyytipoikana juustosalaatti vain oli viinille aivan liian vaisu ja neutraali. Salaattikulho on Sagaformin venho, jonka kannoin Tukholmasta viime talvena. Huomaa myös pähkinäkulho-soutuvene, joka on hankittu niinkin trendikkäästä paikasta kuin savonlinnalaiselta huoltsikalta... Melkein samaa tyyliä, vain tyyli puuttuu.

Uusin juustoihastukseni kuvassa oikealla on Castello Golden: puna-valkohomejuusto, josta vanhemmiten irtoaa ihastuttava kitin tuoksu ja sen koostumus pehmenee voimaisen valuvaksi. Saman firman valkohome sen sijaan on vaatimatonta, sinihomeesta pidän.