Aamuna eräänä heräsin hyvissä ajoin, olin jo aikeissa nousta ylös mutta päätin kuitenkin torkkua vielä hetken. Niin ei kannata tehdä, torkkukytkinunet on normiuniakin kummallisempia. Kun on jo kerran herännyt, niin unessa luulee olevansa hereillä. Sitten kun unessa tapahtuukin jotain surrealistista, on outo olo. Niin kuin vaikka näin:
Kuljin pimeällä järven jäällä. Oli siis pimeää (luonnollisesti). Kun pidin silmät auki, en nähnyt mitään koska oli pimeää (hah). Mutta kun suljin silmäni, näin kanssakulkijani, edelläkulkevien ja vastaantulevien ihmisten sisälle, näin sydänten sykkivän, verisuonten kuljettavan verta ja happea. Sisäelimet, luut, kaikki näkyivät infrapunan tai röntgenin tavoin. Samalla lailla näin jään alla talvea pitävien kalojen horroksesta hitaan verenkierron ja verkkaisesti pumppaavan sydämen. En osannut päättää onko supernäköni kammottavaa, ällöttävää vai todella ihanaa.
One morning I woke up early, almost got up but then decided to snooze a moment still. Should've not done that. The morning dreams are the weirdest in my already weird dream repertoire. After waking up once, it's like you think you're awake and then something totally surrealistic happens. Like this:
I was walking on the icy lake in the winter darkness. It was pitch dark around me and I couldn't see a thing eyes open. Whenever I closed my eyes, I could see inside the person who walked with me, inside the people walking before me or people coming towards me. I saw their hearts beating, their veins pumping blood and oxygen. Their organs, bones and innards. Like infrared or X-ray. Furthermore I could see through the ice, the fish in winter torpor with slow heart beats and lazy blood circulation. I could not define whether this brand new super vision was disgusting, embarrassing or just plain amazing.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti