Film festival gherkin | Festivalova okurka

Oh wow, my posts start soon to be written in czech! Not.

Went to Karlovy Vary Film Festival without any plan, accommodation, map or list of wanna-see movies. Just bought tickets to whatever was left. And it wasn't much, a lot of sold-outs. Next time I will pre-order. This year's spontaneity led to positive and negative results: I had the opportunity to see weird movies. But also I had to see weird movies. Really, sitting in the dark movie theatre without having the slightest clue what is it I'm about to see was actually intriguing.

Please observe the festival gherkin. It wasn't a veggie jubilee, no.

PS: Just found out that movie theatres in Prg show the films from KVIFF... No hassle to travel&overnight but not the same atmosphere. At least have to see  Cockneys vs. zombies and Mood Indigo.

Sohva- ja leffasurffausta | Sofa surfing

Days of European film -festarin anti oli 4 leffaa, yhden nukuin pommiin. Dokkari prostituoiduista Thaimaassa, Bangladeshissa ja Meksikossa, itävaltalainen visuaalinen essee metroista ja ihmisten metroajatuksista, teennäisyyden rajalle saakka tyylitelty latvialainen eepos ja Baltasar Kormakurin islantilainen ihmemies-leffa.

Eniten pidin itävaltalaisesta Trains of thoughtsista. Kokonaisuudessaan festarista mukaan tarttui paitsi ajateltavaa, elämyksiä ja muutama hohhoijaa-tylsyys-kiusallisuushetki, myös wieniläinen elektro-acid jazz-trip hop-mikälie -kokoonpano Sofa Surfers ja siitä edelleen saman genren Tosca. Semmottinen musiikki aktivoi ja stimuloi kuuloa sekä ajattelua mukavasti. Plus Tsekin kulttuuriministerillä oli tosi kivat kengät festarin lopetuspuheenvuoroa pitäessään.

Four movies at 20th Days of European Film festival. Documentary about prostitution, austrian documentary about metros in metropolises like NY, LA, Moscow or Tokio, latvian over-stylized epic costume drama and islandic film about fishermen. In addition to thrills, some boring and embarrassed moments the balance of the festival was also finding austrian electro-whatever ensembles Sofa Surfers and Tosca. Nice brain stimulating noise they make! Plus the Minister of Culture had very nice shoes when she was closing the festival.

Elämä verkossa | Life feed

Unessa netistä voi löytää elämäni videona, vähän nopeutettuna tietysti. Samalla video kuitenkin on reaaliaikainen, siinä voi hyppiä ajassa edestakaisin ja myös tulevaisuuteen. Katsellessani videota huomaan elämässä aikaisemmin tekemäni virheet ja pystyn ennakoimaan tulevaa kun olen nähnyt sen jo tallennettuna. Huono puoli on se, että sivua on tosi vaikea löytää verkosta. URLia ei voi kopioida, sivua ei voi lisätä kirjanmerkkeihin, haulla se ei löydy ja osoitetta ei millään muista ulkoa.

Olisiko kuvameditaatiodokkareilla Samsara, Koyaanisqatsi, Powaqqatsi, Chronos jotain tekemistä tämän uniteeman kanssa?


My life can be found on the web as a video in this dream. Of course time lapsed, but also simultaneously real time. It's possible to jump back and forth in time, also see the future. While watching the video I realize the mistakes I have made in my life, it is easy to anticipate the future after seeing it already. The only downside is that the video website is very difficult to find. URL cannot be copied, site cannot be bookmarked, site cannot be found on search engines and the URL is impossible to remember.

I blame the visual meditation documentaries Samsara, Koyaanisqatsi, Powaqqatsi, Chronos for the dream.

Cloud Atlas

6 different timelines expanding over several centuries... David Mitchell's novel must have been some puzzle to fit into motion picture. The effort was good, not reaching excellency Even though there were Matrix-Wachowskis behind it. I read the book just in August, so it took me only 40 minutes to get inside who is who, doing what when and why.

Actors really worked for their salaries making this film, main characters had cameo roles within each timeline. All of them were not recognizable, but were shown in end credits of course. Asian actors masked to play caucasian roles and vice versa, must've been an interesting job for make-up crew!

The movie lasted 3 hours, and I admit checking the time twice in last 30 minutes. The theme is about individuals forming  history with small deeds. Every good or bad deed affects and alters the future. It was supposed to be about eternal love also, but I found that plotline the thinnest of them all. Good entertainment but that's all.

Feelings afterward: more or less the same than before the film, numb bottom and urgent need to use ladies' room

Samsara - the unbearable burden of being human

Beautiful, beautiful movie. The most depressive, hopeful, sad, glad, eerie, down-to-earth... You name it. Samsara's themes varied from faith and religion to human's endless ability to destroy beauty around him. At the same time the movie showed the beauty of nature, olde people, newborn babies, dead corpses or wastelands. Ok, some of the picture series were too obvious but still I found it absolutely enchanting and very thought-provoking. The slow motions over breathtaking landscapes and nature or traffic time lapses were phenomenal. It was a bit like meditating but little too many hints to free my mind totally.

At some point of the film I found myself thinking over and over again: I don't want this never to end, please don't end, please don't end. At the same point I noticed that it's necessary to breath once in a while.

Feelings afterward: shaky, red-eyed, distracted, pessimistic, happy, guilty.

 

ps. Why do I bother write in Finnish when everyone in the wide wide world understand English? It's not like my mom will read these posts ever. Hi mom!

Looper

Kovaksikeitetty scifi-paketti laittoman aikamatkailun dilemmoista.  Looper-ammattikunta hankkiutuu eroon tulevaisuudesta lähetetyistä tapettavista, homma on hyvin palkattua mutta sitten jossain vaiheessa potkut tulevat tylyssä muodossa:  teloitettavaksi pläjähtää ihminen itse 30 vuotta vanhempana. Joseph Gordon-Levitt ja Bruce Willis esittävät samaa tappajaa (tai oikeammin siis vain ruumiiden siivousmiestä). Päähenkilöt on yhtä aikaa takaa-ajajia ja -ajettavia, leffassa on runsaasti action-trillerimäistä mäiskettä ja tulitusta. Väliin sitten suvantovaihetta.

Hassu yksityiskohta oli se, että kummastelin JGL:n näyttävän erilaiselta eri kohtauksissa ja elokuvan mittaan. Nyt arvioista selvisi, että tyyppi on maskeerattu näyttämään Bruce Willisilta!

Sellainen arkinen harmaa scifi, ei mitään mieltäräjäyttävää. Loppuratkaisu on ihan kiitettävän omaperäinen - ja minä itkin...

Grey sci fi thriller about time travelling and assassins. Joseph Gordon-Lewitt and Bruce Willis play the same character young and older, and I actually wondered during the film why JGL looked different in different scenes. He used special masquerade to look like Bruce W!

The plot doesn't use the possibilities of time travel too much, but is more of straight-forward action. This may be a good thing, as thinking about time travel makes you dizzy, irritated and distracted.

Nothing mind blowing, although several brains were blown to walls during action scenes. The final scene and ending was quite unique. I did cry a bit.

Dark shadows, Lockout

Tim Burtonin uusin oli vähemmän komedia kuin luulin, vaikka siinä pari hyvää heittoa olikin.

Isojen ihmisten satu ja jotenkin kyllästyneen oloiset tähtöset, ei valitettavasti pääse lähellekään Burtonin leffojen kärkeä mutta kyllähän tuon ennemmin katsoi kuin otti turpiinsa. Noin suomalaiskansallisesti sanottuna. Arvosana 7,5/10. Siitäkin puolikas armopiste Timille runoilijana.

Samana päivänä, toistan, samana päivänä katsoin Luc Bessonin tuottaman Lockout-scifi-pläjäyksen. Satoi, siksi vietin noin paljon aikaa sisätiloissa.

Leffasta tuli mieleen Royal Republicin biisi Presidents daughter. Maximum security- avaruusalukselle on köijätty kaikki maapallon pahimmat rikolliset. Amerikan pressan tytär on vierailulla ottamassa selvää käytetäänkö vankeja ihmiskokeisiin, kaikki menee pieleen ja maapallolta täytyy lähettää Guy Pearce (tuttu mm. Priscilla aavikon kuningattaresta ja kohtapuoliin Prometheus-leffasta) vapauttamaan typy. Seen that before. Hauskinta oli pääpahisten skottiaksentti :) Arvosana 6,5/10, ei ole Bessonkaan enää entisellään.

Lisäksi melkein näin end:civ -dokkarin, täytyy katsoa se netistä joskus :D

Nälkäpeli

Hunger Games, Arena smrti nähty.

Se oli  raaempi ja raadollisempi kuin kirjana, mättöä mätön perään. Peeta oli ihan pökkelö ulkonäöltään, mutta se sopi ihan hyvin leipurigosselle. Kaupunkilaisten look taas oli niin ällö, että viimeistään se herättäisi kapinahengen.

Taustoitusta annettiin vähän, ja Katnissin&Galen välit jätettiin myös avaamatta. Sektori 12 näytti Venäjän Karjalalta. Tykkäsin Ruesta (supersnif), Lenny Kravitzilla oli keskikokoinen rooli stylisti-Cinnana. Loppu katkaistiin niin että tyhmempikin osaa jäädä odottamaan kakkososaa ja pian.

Emmää nyt osaa siitä mitään älyllistä näin äkkiseltään sanoa. Kauheastihan tuota leffaa on ootettu, ja olihan se hyvä. Arviotähtien määrää miettiessä täytyy nukkua yön yli.

Elämää (kuin) elokuvissa

2 kuukauden aikana olen nähnyt äkkiä laskettuna 32 elokuvaa. Okei, valtaosa lyhäreitä mutta kuitenkin. Viimeisimpänä Oscar-ehdolla olleet lyhytelokuvat ja vielä kaupan päälle 4 bubbling under.

Peter McDonaldin Pentecost olisi ansainnut voiton, näin sen jo tammikuussa ja nauroin itseni tärviölle. Toisen kerran katsottuna nauratti edelleen, nyt jo etukäteen... Voittaja-animaatiosta The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore  tykkäsin myös, mutta kesymmin. Animaatioista eniten miellytti ehkä Pixarin La Luna tai brittiläinen A morning stroll.

Lähileffateatteri Bio Oko on tosi symppis, katsomossa voi istua joko tuolilla, aurinkotuolilla, säkkituolilla tai - jos sattuu pääsemään ekana sisälle- avoauton etupenkillä katsomassa leffaa. Oluet, viinit ja koirat on luonnollisesti tervetulleita katsomoon, ja aina täydessä baarissa on oma pikku kirjasto. 8 lyhärin satsin hinta oli 60 kruunua eli suunnilleen 2,50. Teatterissa menee normiesitysten lisäksi jukebox-näytöksiä, joissa yleisö äänestää etukäteen esim. tietyn ohjaajan tuotannosta katsottavan. Onpa Okossa leffasokkotreffi-iltojakin, jolloin yleisö ei tiedä etukäteen, mikä elokuva valkokankaalle aukeaa. Maksu suoritetaan jälkikäteen tykkäämisasteen mukaan.

Prahassa on monta muutakin ihkua elokuvateatteria. Kaikkein söpöisin, Kino Perstyne klaffituoleineen on valitettavasti lopettanut toimintansa, mutta Lucernassa on kaunein sali, Ponrepossa hellyttävin interiööri, Svetozor kätevimmin Mustekin metroaseman vieressä ja Aerossa katu-uskottavin betonibaari.  Evald on ainakin vielä käymättä, samoin MAT. Nää kaikki on itsenäisiä, lisäksi tietysti teatteriketjut joista ei ole yhtä paljon hehkutettavaa. Paitsi se yksin isossa salissa istumisen merkillisyys.

Soppaa ja quesadillaa

Kaapissa oli  jonkun jättämiä linssejä, ja tekaisin niistä keittoa. Mausteita on käytettävissä kohtuullisen niukasti, mutta ihan hyvää siitä tuli. Ehkä inkivääriä ja chiliä liikaa suhteessa muihin makuihin, toisaalta sen voi ajatella olevan flunssantorjuntasoppaa. Keittoa tuli paljon, niin paljon että mietin täytyykö sitä peräti pakastaa. Nyt olen ottanut viimeisen askeleen pois turistielämästä, turisti ei pakasta!

Kaveriksi homejuusto-cheddar-quesadillat ja smetanaa. Punaviini olisi ollut niin paikallaan juomaksi, mutta ei :( Soppaleffana katselin tasan 50 vuotta vanhan tsekkoslovakialaisen animaation Kyberneticka babicka eli cyber-mummo. Mainio! Tekstit oli japaniksi tjsp. mutta minähän ymmärrän jo tsekkiä (?)

Jos näkisi kuun ensimmäistä kertaa

Prahan elokuva-arkisto ja Ponrepo-leffateatteri on Hugo-leffan ja ajan hermolla. Helmikuussa näytettiin kahdessa osassa Georges Méliès'in elokuvia, onnekkaasti satuin lukemaan lehteä oikeaan aikaan eli tunti ennen kakkososan ainoaa esitystä. Hinta-laatusuhde oli kohdillaan, kun lippu maksoi 60 kruunua ja sillä näki 8 elokuvaa! Eikä aikaakaan kulunut niiden katseluun kuin reilu tunti. Kaupan päälle sai kuulla flyygelin soittoa, livenä. Leffakimarassa oli mukana kaikki klasarit,  Le Voyage dans la lune eli se kuumatkajuttu, Voyage à travers l'impossible (matka aurinkoon) ja  A la conquête du pôle (matka Pohjoisnavalle).  Opin taas tsekkiä spoilerin verran, snehovy obr tarkoittaa lumijättiläistä.

Leffat oli oikeasti hauskoja, enimmäkseen. Mietin, miltä 1900-luvun alun ihmisestä on mahtanut tuntua katsella jotain jota ei ole ennen nähnyt ja jota ei oikein osaa edes kuvitella. Onko se ollut hauskaa vai pelottavaa. Vertailukohtaa 2010-luvulle on jotenkin vaikea miettiä, kun tuntuu että kaikki on olemassa jos niin haluan.

Hugo-leffapäivän sitaatti: Happy endings only happen in the movies

Olin odottanut Hugo-leffaa aikamoisella innolla, kirja oli loistava ja useita katselukertoja kestävä ynnä monenikäisille sopiva. 3D-leffan katsominen silmälasit päässä on vähän kiusallista, nyt lasit pysyivät nenällä yllättävänkin hyvin.

Elokuva oli tosi kaunis katsella, ja 3D  oli perusteltu lisäelämyksien tuoja. Ihmiset, esineet, koiran kuonot ja erityisesti kellonkoneistot olivat aivan käsinkosketeltevan pyöreitä ja oikean muotoisia.

Kokonaisuutena hyvä, ei aivan loistava jostain syystä kuitenkaan. Kirjan kuvaulottuvuus oli muuntunut elävässä kuvassa toisenlaiseksi ja ehkä jäin kaipaamaan kirjan mv-fiilistä, mutta toisaalta elokuvahistorialinen faktaosuus toimi kirjaa paljon paremmin (luonnollisesti...)

Moka: Asemapoliisin Maximilian-dobermann oli joissain kohtauksissa narttu.

Mitä on kun jättää tilaisuuden käyttämättä

Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi ja Kazuo Ishiguron Never let me go jättävät molemmat lukijan/  katsojan minimalistisen toivottomaan tilaan. Perussävy on niin surullinen, niin surullinen. Kerronta on kaunista, kuvallista ja haikeaa molemmissa tarinoissa, lukijan valtaa kalvava huoli oman elämän ohimenneistä tilaisuuksista tai läpi käsien päästetyistä onnen mahdollisuuksista. Ehtiikö kertoa että rakastaa, onko vielä aikaa, ehtiikö vielä tarttua päivään? 

Missä hyvä musiikki on?

Maailma ja media on täynnä musaa, vanhat parrat pitäisi kuunnella läpi ja koko ajan puskee uutta.
Apuvälineet musiikkimetsästykseen kaverivinkkien lisäksi on tarpeen.

Yksi hyväksi havaittu tapa on Spotifyn ja Myspacen selaus; musalehtien ja -saittien arvioista voi käydä kuuntelemassa kiinnostavimmat, ja sieltä on löytytytkin kevään aikana jo kesän takuuhittitehdas garagesta ulostullut Royal Republic, Säbät-reinkarnaatio Orchid ja tuoreimpana stoner-sludge-retku Red Fang.

Aina kun jotain kiinnostavaa löytyy, olipa se sitten kirjailija, bändi tai ohjaaja, on ainakin tällä löytäjällä ekana toiveena se että ko. artefaktia olisi tarjolla paljon. Pitkä ura, paljon albumeita, hyvä terveys niin että keikkoja, kirjoja, leffoja on luvassa lisää. Haaveeni onkin , että löytyisi kokonainen genre johon hurahtaa, you know?

Mr. Nobody

Katsoin eilen Belgian kalleimman filmituotannon tai en katsonut. Pidin elokuvasta tai en pitänyt.

Elämä on valintoja, ja joka kerta kun valitsee jotain. jää jotain pois. Tämän minulle Mr. Nobody-ohjaajan, Jaco Van Dormaelin scifi-lovedraama oli hyvä valinta.

Miettiihän sitä aina itsekin niitä kohtia elämässä, joissa tietää tehneensä valinnan. Miten erilaista kaikki olisi ollut jos... Olisiko onnellinen jos... Leffan päähenkilön Nemo Nobodyn valinnat ja niiden seuraukset leväytetään valkokankaalle, ja mies itsekin muistaa/kuvittelee/tjsp omat käännekohtansa. Meille tyhmille mukana on myös metafiktiivinen kertoja, joka käy läpi kvanttifysiikan perusteita ja temporaaliulottuvuuden olemusta.

Leffa oli vähän liian pitkä ja kiemurainen, mutta kuitenkin hyvää treeniä aivoille. Fillarisade Marsista oli hieno!

Ruotsalaiset pikku apurini

Min nyaste vän är Voddler <3. Ei enää matkoja FilmTowniin hyytävässä pakkasessa tai kaatosateessa. Ei lauantai-iltoja katsellen kuudettatoista kertaa jotain Kevin Baconin mukatähdittämää löpölöpöä.

Hyvänä kakkosena vanha tuttu Spotify Free: ei pelkoa ukin perintöhyllyjen notkahtamisesta liikojen levyjen alla. Voi rallattaa auki vaikka yötä päivää. Och det innehåller radion!

Ihanat ilmaiset mediaystäväni!

Näin unta että uneksin, Inception

Odotin vielä monimutkaisempaa ja haastavampaa leffaa, kun aiheena on uni unen sisässä potenssiin x. Mutta kyllä Inception viihdytti ja ajattelutti tuollaisenaankin. Jälkipohdintani eivät jääneet elokuvan sisälle, koska idea ja ajatus oli niin paljon parempi kuin toteutus. Ja kyllä, näin leffasta unta pari yötä katsomisen jälkeen.

Dom Cobb eli Leo DiCaprio vanhentuvine pullaposkineen varastaa ihmisiltä ideoita unessa. Hän tunkeutuu rikoskumppaneineen jaettuun kemialliseen uneen ja tekee rötöksensä. Ellei varkaus tunnu unessa onnistuvan, viedään unennäkijä uneen jossa hän uneksii olevansa unessa.
Jos näin voi tehdä, voisiko myös istuttaa idean ihmisen mieleen, niin että kohde tekisi jotain luullen sen olevan oma ajatuksensa? Mikä ylipäänsä on ihmisen omaa ajattelua, ja mikä ulkoa saatujen vaikutteiden, impulssien ja opitun käytöksen seurausta?

Paras kohtaus oli Kolmas kivi auringosta -sarjan ei enää niin pikkukundin Joseph Gordon-Lewittin painottomuus-actionman-viritys ja loppuratkaisun viimeiset 10-20 sekuntia olivat mainiot. Tulomatkalla kaupassa leffan jälkeen tuli tunne että ympärillä olevat ihmiset ovat unen heijastuksia, vaikka todellisuudessa ne olivat vain eteläsavolaisia jotka katsoivat vierasta ihmistä pahasti. Tai mulla oli vetskari auki tai jotn.

ELokuva nähtin Hämeenlinnan Bio Marilynissa, oli kiva kannattaa pientä ketjua (ja maksaa lipusta 1,5 euroa vähemmän kuin suuremmassa).

Kirja ja leffa: tasapainoilua

Sergei Lukyaenkon erinomainen urbaani fantasiasarja on käännetty ainakin kahdeksi leffaksi: Night watch ja Day watch. Katsoin ekan yhdessä sarjaa tuntemattoman puoliskon kanssa, ja mielipiteet meni ristiin. Leffa oli minusta hyvä, tottakai, koska siinä oli tuttu tarina josta pidän.

Mies väitti, että teemat olisi olleet puhkikuluneita, moneen kertaan tehtyjä ja hahmotkin yksiulotteisia. Höpö höpö, miten Anton voi muka olla yksiulotteinen? Hänhän jatkuu persoonana kirjasta leffan kautta omaan mielikuvitukseen? Taisin vähän loukkaantuakin henkilöiden puolesta, ja tietty Sergein.

Ihmiset katsovat elokuvia eri lailla, tää on todettu moneen kertaan. Muut pystyvät heti hyvän leffan jälkeen keskustelemaan joko elokuvasta tai jostain muusta, mulla menee useita tunteja (leffan loistavuudesta riippuen) ennen kuin puhekyky palaa. Aivot raksuttaa ylikierroksilla pitkään, ja small talk on ylivoimaista.

Oikeasti Night watch taisi olla keskiverto kauhu-action-fantasia -pläjäys, ja ihan turhan väkivaltainenkin vielä. Mutta oli se vaan niin kiva nähdä millaisiksi joku muu on kirjan hahmot kokenut ja ohjannut. Hyllyssä odottaa 8 tuntia Dresden filesiä, mutta en ole vielä uskaltautunut sen pariin juuri edellä mainituista syistä, kun Harry on niin ihq. Sarja taitaa tulla telkkaristakin, muuten.

Minun Amerikkani

Katsoessani Brokeback mountain -leffaa tajusin, että olen muodostanut mielessäni Amerikan maisemat Annie Proulxin ja Anne Tylerin kirjallisten maisemien mukaan. Erityisesti Proulxilla maisema, yleisimmin Wyomingin seutu on tarinoissa tärkeässä osassa. Laivauutisiakaan ei olisi voinut toimia muualla kuin New Foundlandissa, eihän? Ihmisten toiminnan pienuus luonnon äärellä ja toisaalta ihmissuhteiden monimutkaisuus vs. yksinkertainen, karu luonto tekevät Proulxista loisteliaan maiseman kuvaajan.

Tyler sijoittaa ihmisensä pittoreskeihin ja/tai eksentrisiin pikkukaupunkeihin, joissa on korkeintaan parikymmentä tuhatta asukasta. Kun vielä lisätään maisemaan Northern Exposure, on soppa valmis. Minun mentaali-Amerikassani ei taida olla suurkaupunkeja lainkaan? Pitäisi varmaan lukea Paul Austeria.

Leffa oli muutenkin niin ajatuksia herättävä, että kelailen sitä vielä tänään (kolme päivää katsomisen jälkeen). Suren ja iloitsen ihmisen valintojen tekemisen ja hetkeen tarttumisen vaikeutta. Itken ja nauran aidon ainutkertaisen rakkauden saamista ja sen menettämistä.

Luin novellin heti leffan katsomisen jälkeen, ja tuli hassu ja hyvä olo. Kuin Ang Lee yhdessä käsikirjoittajan kanssa olisi poiminut novellista peukalon mittaiset miniatyyrihahmot ja kasvattanut ne ihmisiksi. Tai näyttänyt ne katsojalle suurennuslasin läpi.

Coraline ja toinen todellisuus

Minusta ei saisi millään vakavasti otettavaa elokuva- tai kirjallisuuskriitikkoa. Katson tai luen varsinkin fantasian puhtaasti fiiliksellä, kaikenlainen analyyttinen erittely tulee vasta jälkijunassa - jos lainkaan. Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjasta en ollut hetkeäkään ajatellut sen kuvastavan siirtymävaihetta lapsuudesta nuoruuteen, kunhan pelännyt ja jännittänyt ja ollut ihmeen tunnussa mukana.

No kuitenkin, katsoin elämäni ekan 3D-leffan nenän varrelta valuvien lasien läpi. Coralinen maailma näytti oikealta ja hyväksyttävältä, hahmot tunnistettavilta ja tunnelma oli ainakin yhtä hyytävä kuin kirjassa. Leffan ikäraja oin K7, se tuntuu turhankin väljältä.

Kritiikeissä taustamusiikki-lallatus on jakanut mielipiteet, minusta se toimi. C:n isän ja käsien soittamasta biisistä sen sijaan en kummemmin diggaillut. Samoin Wybie oli turha, tai nukkien tematiikan lisääminen jo muutenkin aika paksuun symbolisoppaan. Kirjaan verrattuna käytävä varjojen taloon ja hiirisirkus oli laadittu visuaalisesti kiinnostavammin kuin mielikuvitukseni osasi ne minulle esittää. En ollut uhrannut ajatuksia käytävälle, ennen elokuvaa siis. Tai varjojen talon/toisen todellisuuden valaistukselle.

Kaiken kaikkiaan ihan hlkulla neljän tähden leffaksi, sekä aikuisen näkökulmasta että ikään sitomattoman fantasian ja taian ystävän näkökulmasta.