Picnic at Stromovka

I wonder if it's possible ever to grow tired of having picnic?? Doubt it. It is such fun.

Today we went to Stromovka, picnic basket included cucumber salad sandwiches (and crab salad for the carnivore, grr), apricots, peaches and nectarines. And finnish salmiakki. Picnic book Haruki Murakami's 1Q84 part 3 but I have to browse 1 and 2 before moving on. The thick book doubled also as a pillow, micronapping in wild-ish nature is so cool. Notice the bubbles, there was a bublifuk too  :D

Dan Simmons: Black Hills

En määrittelisi kirjaa vaihtoehtohistoriaksi, parempi termi genrelle olisi augmented history (miten sen kääntäisikään, lisätty historia ei kuulosta oikealta). Simmons käsitteli Charles Dickensin elämää samalla lailla aikaisemmassa teoksesssaan Drood yhdistellen faktaa, fantasiaa, spekulatiivista fiktiota. Tämän tarinan lähtökohtana on kenraali Custer, Little Bighornin taistelu ja Mount Rushmoren monumentin rakentamisurakka. Faktisista lähtökohdista Simmons laajentaa tarinaa fantastiseen suuntaan. Historiaa tuntemattomalle pösilölle tällainen lähestyminen on silkkaa fiktiota, vaikka valtaosa tapahtumista on totta. Tarina kuitenkin koukuttaa ja kiinnostaa tutustumaan tapahtumien kulkuun paljon enemmän kuin historia per se.

Lakota-intiaani Paha Sapa kantaa sisällään kenraali Custerin henkeä, joka on livahtanut pojan sisuksiin Little Bighornin taistelun aikana. Paha Sapa on poikana saanut tehtäväkseen muuttaa maailman suunnan, koko elämänsä mies taistelee tätä liian suurta kantamusta vastaan samaan aikaan kun Custer hänen sisällään laatii eroottisia muistelokirjeitä nuorelle vaimolleen.

Huh, kuuteensataan sivuun mahtui monen monta vuosisataa vähän Pilviatlaksen tapaan. Tässäkin tarinassa ihmisen teot tai tekemättä jättämiset vaikuttavat niin historian kuin tulevaisuuden muodostumiseen hyvinkin konkreettisesti. Jotenkin lohduttava oli ajatus siitä että suuria, merkityksellisiä tekoja voi tehdä myös vahingossa. Pidin kirjasta  OK, välillä taustatiedonhaun näkyvyys oli turhan suuri, mm. räjäytystyön kuvauksessa. Simmonsilla on näköjään olemassa myös kolmas samanlainen augmented history -teos, Terror.

The book was not precisely alternative history, but more augmented historical fiction. Simmons used the same narrative technique in Drood expanding Charles Dickens' real life into direction of mystery, speculative fiction and pure fantasy. This book is similar augmented history of general Custer, battle of Little Bighorn and the Mount Rushmore monument building work. And just now I read somewhere Simmons has also 3rd similar novel, Terror.

For someone as dummy as me in world history, this kind of approach works perfectly. Reading it ignited an interest to find out all possible details of real Custer, indian wars and other plot parts.

At the end of Little Bighorn battle Lakota indian boy called Paha Sapa (Black Hills) is invaded by the spirit or ghost of general Custer. Paha Sapa carries Custer inside him all his life, as well as a monstrous task of changing the world, given to him as a boy.

Phew, six hundred pages take the reader to several centuries little like Cloud Atlas. And like Cloud Atlas, this story also stresses the importance of one person's deeds or neglects. How they affect history and future. It was somehow comforting to read that great meaningful deeds can be also done by accident. I liked the book OK, despite some pages too many filled with technical details about dynamite.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Matkakirjojen lukeminen matkalla saa pään sekaisin ihastuttavalla tavalla. Nyt tein ehkä maaennätyksen: minä, Prahassa asuva suomalainen luen kirjaa, jossa matkustetaan Venäjältä Mongoliaan matkustaessani Ranskan kautta Italiaan. Rosa Liksomin Hytti nro 6 siis viimein luettu, pidin kovin. Liksomin päähenkilö avautuu vähäpuheisesti ja salamyhkäisesti, sen sijaan mitättömät ruostuneet juna-asemat ja teollisuuskaupunkien myrkyllinen ilma kuvataan ylenpalttisesti, runollisesti. Hyttitoverin hikiräkäinen fyysisyys ja tytön lähes näkymätön olemus ovat tasapainossa ja niitä täydentää ikkunoiden takana vaihtuvalle kurjistuva maisema. Aikana jota ei enää ole.

Lukukokemuksen myönteisyyteen saattoi toki vaikuttaa elämäntilanne. Päähenkilö on yhtä aikaa epämääräisesti pakenemassa jotain entistä ja kuitenkin määrätietoisesti matkalla jonkun uuden luo, 

tällainen kaksijakoisuus tuntuu tutulta ja puhuttelee juuri nyt.

Lentäessäni Mont Blancin yli olin siis yhtä aikaa kuuden maan kansalainen, hetkellisesti. Poissa, välissä, in between.

 

Sorry, no point writing book review in english about a finnish untranslated book.

Haruki Murakami: 1Q84

Olo on Murakamin 622 sivun jälkeen "pleasantly distracted".

Murakami rakentaa maailman joka on vain luonnos, siitä puuttuu kaikki kolmiuloitteisuus ja täyteläisyys. Hahmot ovat samanlaisia hyvällä tavalla epäihmismäisiä, vieraannuttamisen tunne on viety äärimmilleen. Vaikka M. kuvaa täysin realistisesti ja yksityiskohtaisesti päähenkilö Tengon ruoanlaittoa, lauseita lukee kuin astrofysiikkaa, ihmetellen ja epäillen. 1Q84n maailma olisi spekulatiivinen jo ilman kahta kuuta taivaalla ja kuolleen vuohen suusta tulevia väkeviä Pikku Ihmisiä. Luonnosmaisuus, blankko maailma on positiivinen määre tässä tapauksessa. Miljöön mitäänsanomattomuus ja mitättömyys antaa tilaa tarinalle ja henkilöille, niin kuin värikkäät paperinuket tarvitsevat yksivärisen taustan erottuakseen.

Murakami kuljettaa tarinaa Kafka on the shore-kirjan tapaan kahden keskeisen henkilön kautta vuoroluvuissa. Aomame [herne japaniksi] on tehokas pahismiesten tappaja, Tengo puolestaan ei mikään-kukaan joka joutuu aivan sattumalta osalliseksi eriskummallisiin tapahtumiin. Kissat ovat taas tarinassa mukana, pienessä sivujuonen kuljetuksessa tällä kertaa.

Etsinnän, yksinäisyyden ja vierekkäin kulkevien todellisuuksien teemat nivoutuvat muihin tekijän kirjoihin, henkilöihin samastuminen on täysin mahdotonta ja ainakin minua sivuhenkilöiden tausta kiinnostaa enemmän kuin etualalla olevien.

Ellen tietäisi, että Murakami on kirjoittanut osan 3, olisin jäänyt repimään hiuksiani viimeisten sivujen käänteissä. Tai ehken sittenkään, jossain vuodessa 2K12 tarina voisi päättyä niin kuin se päättyy.

Pidin hurjasti!

Nälkäpeli

Hunger Games, Arena smrti nähty.

Se oli  raaempi ja raadollisempi kuin kirjana, mättöä mätön perään. Peeta oli ihan pökkelö ulkonäöltään, mutta se sopi ihan hyvin leipurigosselle. Kaupunkilaisten look taas oli niin ällö, että viimeistään se herättäisi kapinahengen.

Taustoitusta annettiin vähän, ja Katnissin&Galen välit jätettiin myös avaamatta. Sektori 12 näytti Venäjän Karjalalta. Tykkäsin Ruesta (supersnif), Lenny Kravitzilla oli keskikokoinen rooli stylisti-Cinnana. Loppu katkaistiin niin että tyhmempikin osaa jäädä odottamaan kakkososaa ja pian.

Emmää nyt osaa siitä mitään älyllistä näin äkkiseltään sanoa. Kauheastihan tuota leffaa on ootettu, ja olihan se hyvä. Arviotähtien määrää miettiessä täytyy nukkua yön yli.

Tilasto, ihmisen ystävä

Helmikuu on viime vuosina ollut näköjään lukemattomuuskuu. 2011 viisi luettua kirjaa ja tänä vuonna kaksi! Onhan helmikuu lyhyt, mutta tänä keväänä lukeminen on jäänyt oppikirjoja lukuunottamatta äärimmäisen vähälle. Haruki Murakami, josta kerroin viikko sitten, on edelleen kesken samassa kohtaa ja yöpöydällä on kaksi uuttakin koskematonta kirjaa odottamassa.

Toki jos tilastoidaan muita taiteenaloja, niin pääsen plussalle kokemuksia laskiessa. Leffat ynnäsinkin jo, nykysirkusta kaksi esitystä ja ehkä kolmas tulossa maaliskuussa, aikuisten nukketeatteria, museoita&gallerioita vajaat kymmenkunta ja tähän mennessä sama määrä keikkoja, yksi ooppera ja baletti. Kulttuuria on siis koettu.

Hugo-leffapäivän sitaatti: Happy endings only happen in the movies

Olin odottanut Hugo-leffaa aikamoisella innolla, kirja oli loistava ja useita katselukertoja kestävä ynnä monenikäisille sopiva. 3D-leffan katsominen silmälasit päässä on vähän kiusallista, nyt lasit pysyivät nenällä yllättävänkin hyvin.

Elokuva oli tosi kaunis katsella, ja 3D  oli perusteltu lisäelämyksien tuoja. Ihmiset, esineet, koiran kuonot ja erityisesti kellonkoneistot olivat aivan käsinkosketeltevan pyöreitä ja oikean muotoisia.

Kokonaisuutena hyvä, ei aivan loistava jostain syystä kuitenkaan. Kirjan kuvaulottuvuus oli muuntunut elävässä kuvassa toisenlaiseksi ja ehkä jäin kaipaamaan kirjan mv-fiilistä, mutta toisaalta elokuvahistorialinen faktaosuus toimi kirjaa paljon paremmin (luonnollisesti...)

Moka: Asemapoliisin Maximilian-dobermann oli joissain kohtauksissa narttu.

Uusi maa, new found land

Uneksin monarkiasta, jonka nimi on Iaregia. En tiedän maasta vielä muuta kuin että siellä on prinsessa. Nimi tarkoittaa portugaliksi hallitsi tai on lähellä latinan ilmausta kuninkaallinen minä. Mitähän tää nyt sitten tarkoittaa... Maasta uneksimisen jälkeisenä yönä näin espanjankielisen unen, joten romaanisissa tunnelmissa mennään. Tässä unessa löin hynttyyt yhteen Ville Haapasalon kanssa ja lähdettiin saman tien reissuun.

Jatkounia seuraa, toivottavasti. En kuitenkaan toivo pääseväni univaltakunnassa yhtä pitkälle tai syvälle kuin Jonathan Carrollin Bones of the Moonin Cullen.

Ben Aaronovitch: Rivers of London

Taas uusi Lontoo! Tai vanha (ajalta ennen roomalaisten tuloa). Urbaanifantasiaa kuivakkaan brittiläiseen tapaan, vampyyritkin oli jotenkin arkisempia kuin amerikkalaiset lajitoverinsa.

Poliisi- ja myöhemmin myös velhonoviisi Peter Grant koettaa sovitella Lontoon jokijumaluuksien riitoja ja estää melkein-tyttöystävä-kollegansa kasvoja räjähtämästä. Sivulla 16 olin nauranut ääneen kolmesti, kirjan edetessä tahti hieman hiipui mutta anyway: kerrankin huumorifantasiaa ja kelvollista sellaista! Vastapainona oli melkoisen paljon verenroisketta ja ruumishuonekohtauksia sekä yksi pieni koira (joka oli edesauttamassa kahta kolmesta ensimmäisestä naurusta).

Sarja alkoi tällä kirjalla, ja ainakin kakkososa Moon over Soho on jo kaupan. Olemassaolevista fantasia-aineksista on keitetty kokoon tuoreenoloinen soppa, jään odottamaan jatkoa! Gaimanin Neverwhere tuli mieleen lukiessa, mutta sehän on hyvä vain.

Lontoon paikallistuntemus ei ole pahitteeksi lukukokemuksen virittämisessä, ja toisaalta kirjaa voi melkein lukea matkaoppaana.

Mitä on kun jättää tilaisuuden käyttämättä

Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi ja Kazuo Ishiguron Never let me go jättävät molemmat lukijan/  katsojan minimalistisen toivottomaan tilaan. Perussävy on niin surullinen, niin surullinen. Kerronta on kaunista, kuvallista ja haikeaa molemmissa tarinoissa, lukijan valtaa kalvava huoli oman elämän ohimenneistä tilaisuuksista tai läpi käsien päästetyistä onnen mahdollisuuksista. Ehtiikö kertoa että rakastaa, onko vielä aikaa, ehtiikö vielä tarttua päivään? 

Leidien kirjalliset syrjähypyt

Kate Atkinson ja Joanne Harris ovat kumpikin omassa genressään tai genreissään ansioituneita kirjoittajia, molemmilla on teoslistallaan novellikokoelma joka kenties yllättää lukijan irrottautumalla arkitodellisuudesta.

Harrisin Jigs and Reels oli Pienen suklaapuodin ym. hajumaku-kirjojen jälkeen aikamoinen pommi, hyvässä mielessä. Silkkaa spefiä! Onhan Harrisin tuotannossa muutakin spekulatiivisempaa, kun siihen tarkemmin tutustuu. Mutta ei niin pitkälle vietyä, ei. Kansansatujen hahmot saavat kyytiä, ja taitaapa mukana olla scifi-elementtejäkin.

Kate Atkinsonin vanhempi materiaali oli maagisen realismin rajoilla keikkuvaa, joten Not the end of the world ei ollut niin suuri yllätys. Atkinson pöllyttää puolestaan Kreikan ja muita mytologioita, ja koko teoksen rakennekin on jotain vanhaa ja lainattua.

Osa novelleista on keskinkertaisia ja selkeästi sormiharjoituksia, osa perushyviä ja sitten on muutamia aivan loistavia pieniä helmiä, vaikka nyt Harrisin Gastronomicon. Keittokirjoihinkin on syytä suhtautua vakavuudella!

Mikä rikoskirjallisuudessa on olennaisinta?

En tykkää dekkareista. Toki olen tutustunut A.Christien ym. tuotantoon, ja joskus seurannut jotain englantilaisia (sala)poliisisarjoja mutta en erityisemmin niistä diggaile. Kun kokoan lempirikoskirjojani, huomaa aika pian mikä niitä yhdistää: kirjoissa pääosassa ovat ihmiset, eivät rikokset tai ehkä edes rikoksen selvittäminen. Olen pitänyt ja pidän Fred Vargasista, Denise Minasta, Mma Ramotswekin kelpaa, ja nyt viimeisimpänä löytönä Kate Atkinsonin rikoksein ympärille kiertyvät J. Brodie-kirjat.

Vargasin tuotannossa miellyin historiantutkijoihin, Adamsberg on jäänyt etäisemmäksi. Ranskalaisuuteen ei voi olla (v)ihastumatta, ja tuntuu että kansanluonteeseen pääsee syvemmälle kuin monessa vakavammassa teoksessa.  Minan kirjojen päähenkilöt (Glasgow mukaan lukien) on  überressukoita ja elämässä epäonnistuneita, lukija tuntee jatkuvaa myötähäpeää ja noloutta päähenkilön puolesta.

En edes tiennyt, että Kate Atkinson on vielä elossa tai tuottaa tekstiä, oli kiva yllätys huomata että näin on. Pidin kovasti aikaisemmasta uuskummasta teossarjasta: Ihmiskrokettia, Museon kulisseissa ja Emotionally weird. Tai ainakin silloin varhaisnuorena pidin, kun niitä luin. Täytyy varmaan vilkaista miten teksti näyttäytyy nyt.

Atkinson kietoo lukijan yksityiskohtien ja hahmojen historian villahuopaan, lukeminen on raskassoutuisen kiehtovaa ja hidasta. Nytpä tässä huomaankin, että ensimmäinen Jackson B.-kirja suomennetaan syksyllä, mainiota suomeksi lukeville ja vinkkauksen kannalta.

Amerikan, naissukupuolen ja teini-iän vastine High Fidelity'lle

Musiikkiin vakavasti suhtautuva 16-vuotias Allie bloggaa musiikista, käy töissä levykaupassa ja kartuttaa vinyylilevykokoelmaansa. Yvonne Prinzin Vinyyliprinsessa on riemastuttavan tuttu kuvaus musafriikin elämästä ja olemuksesta: "hän pitelee albumeja sormenpäissään niin kuin ne olisivat Kuolleenmeren kääröjä". Tyttären (ja äidin ja parhaan ystävän) rakkauselämä laitetaan kuntoon siinä sivussa, mutta lukija, jolle tämänkaltaiset juonenkäänteet ovat vettä hanhen selässä, nauttii perusteellisista biisilistauksista. Ja tehdäänpä tässäkin mixed tape ihastukselle, niin kuin Hornbyn kirjassa. Mixed tape vaatisi kyllä paremman suomennoksen kuin Lena Perttulan sekalaislevy :(

Yu, Charles: How to live safely in a science fictional universe

Fysiikan lakeihin vähemmän perehtyneelle oivallinen oppikirja aikamatkailun paradokseista.
Aikajatkumo-helpdesk tjsp. Charles Yu joutuu vahingossa ampumaan itsensä, siis tulevaisuuden itsensä. Tästä seuraa aikaluuppi ja siitä taas ei voi seurata mitään hyvää. Onneksi Charles on ehtinyt kirjoittaa kirjan nimeltä How to live safely in a science fictional universe, josta vastaus luupin purkamiseen löytyy. Lievä ongelma tietysti on se, että kirjaa ei ole kirjoitettu silloin kuin Charles Yu saa sen käsiinsä, vaan hän lukee ja kirjoittaa sen samaan aikaan. Huh, tämän takia tään teeman kirjoja on vähän hankala vinkata...

Luin kirjan juuri ennen ylioppilasjuhlia, ja kun halasin isoksi ihmiseksi kasvanutta nuorta miestä jonka olen tuntenut vaippaiästä saakka, oli pakko siteerata kirjan Charles Yun isää. Tutkijaa, joka on kuluttanut koko ikänsä aikakoneen rakentamiseen, ja joka vihdoin tajuaa homman idean:

jokainen meistä on aikakone, mutta kun se matkustaminen on niin pirun hidasta.

Missä hyvä musiikki on?

Maailma ja media on täynnä musaa, vanhat parrat pitäisi kuunnella läpi ja koko ajan puskee uutta.
Apuvälineet musiikkimetsästykseen kaverivinkkien lisäksi on tarpeen.

Yksi hyväksi havaittu tapa on Spotifyn ja Myspacen selaus; musalehtien ja -saittien arvioista voi käydä kuuntelemassa kiinnostavimmat, ja sieltä on löytytytkin kevään aikana jo kesän takuuhittitehdas garagesta ulostullut Royal Republic, Säbät-reinkarnaatio Orchid ja tuoreimpana stoner-sludge-retku Red Fang.

Aina kun jotain kiinnostavaa löytyy, olipa se sitten kirjailija, bändi tai ohjaaja, on ainakin tällä löytäjällä ekana toiveena se että ko. artefaktia olisi tarjolla paljon. Pitkä ura, paljon albumeita, hyvä terveys niin että keikkoja, kirjoja, leffoja on luvassa lisää. Haaveeni onkin , että löytyisi kokonainen genre johon hurahtaa, you know?

Cory Doctorow: Little brother

Doctorow on vahva demokratian ja sananvapauden puolestapuhuja, ja tämä nuortenkirjaksi määritelty teos on erinomainen manifesti aiheesta. Samalla kirja toimii tarinan, sanoisiko laimeasti juonen tasolla niin että nuorikin lukija pysyy sen otteessa.

Marcus, W1nst0n tai M1k3y, miten vain, on 17-vuotias noheva koodari ja hakkeri jolle koulun palomuurin yli loikkiminen on lastenleikkiä. Leikki muuttuu todeksi, kun Marcus ystävineen todistaa liian läheltä San Fransiscon sillan räjäytystä. Kansallinen turvallisuuspalvelu kuulustelee Marcusia salaisessa vankilassa, ja poika oppii nopeasti että tehokkain keino kuulustelun nopeuttamiseksi on ihmisen nöyryyttäminen . Vapautumisen jälkeen Marcus on merkitty mies, ja hänen tekemisiään seurataan tarkasti. Tosin niin kaikkien muidenkin: SF on muuttunut kaupunki räjähdyksen jälkeen. Kaikki asukkaat ovat potentiaalisia terroristeja tai terroristien kätyreitä.

Marcuksen oikeudentaju ei anna periksi alistua totalitaristiselle menolle, ja hän ryhtyykin (vahingossa ja vastentahtoisesti tosin) vapaustaistelijaksi ihan entisaikojen malliin mutta nykytekniikkaa hyödyntäen: RFID-blokit, DNS-tunneloinnit ja muut termit vilahtelevat tekstissä niin että jästiä huimaa. Tekniikkajargon on kuitenkin perusteltua, ja luulen oppineeni tietoverkkojen sisälmyksistä jotain mitä en aikaisemmin tiennyt.

Doctorowin kysymyksenasettelut ovat isoja ja ajassa kiinni: milloin turvallisuus muuttuu vainoharhaisuudeksi, mikä on yksilön mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja missä menevät yksityisyyden tai ihmisoikeuden rajat? Eurooppalaisen lukijan mieltä kalvaa lisäksi kysymys: milloin/joko kirjan kuvaama ajattelu tavoittaa meidät Amerikan Yhdysvaltojen ulkopuolella?

Vaikuttava, vaikuttava kirja!

ps. Doctorow kannattaa myös avointa lähdekoodia, ja useat hänen teoksistaan on saatavilla CC-lisenssillä, katso lisäää: http://craphound.com/

Patrick Ness: Monsters of men

Aargh! Tää oli niin hyvä! Chaos walking- trilogian päätösosa kertoo sodasta, mutta ennen kaikkea se kertoo inhimillisyydestä (joka ei rajaudu pelkkään homo sapiens-lajiin lainkaan). Vihasin päähenkilöitä vuoron perään heidän tekemiensä typerien, itsekkäiden ja lyhytnäköisten päätöstensä perusteella. Mutta juuri erehdysten, mokien ja väärien valintojen takia Todd ja Viola kasvoivat sarjan aikana kolmiulotteisiksi, inhimillisiksi, eläviksi hahmoiksi. Rakkauden nimissä nohevakin valitsee väärin, ja toisaalta rakkauden vuoksi tavallinen pulliainenkin voi tehdä jaloja tekoja. Jotain oppii virheistään, mutta ei kaikkea. Sen verran että voi jatkaa elämäänsä, kuljettaen mokia mukanaan.

Rauha, uskollisuus, rohkeus... sarjassa ei kaihdeta isoja teemoja ja kuitenkin ne käsitellään sopivankokoisina paloina. Ja ne eläinten ajatukset!!! En koskaan katsele laiduntavia hevosia samalla lailla kuin ennen sarjan lukemista.

Kirja on vahvasti kiinni 2011 parhaan kirjan paikassa, vaikka vasta helmikuuta eletään.

Jasper Fforde: Shades of grey

Tästä kirjasta ei ainakaan tehdä elokuvaa. Niin monimutkainen, kirjallinen ja brittiläinen sen spefitarinan kuljetus on. Tulevaisuuden luokkayhteiskunta muodostuu värien erotuskyvyn mukaan, duunarit näkevät vain harmaata ja violetit ovat eliittiä. OMG, RGB, sanoisin.
Ihmiskunta tottelee myös merkillistä moraalisäännöstöä tai koodistoa: sinun ei pidä käyttämän ruohonleikkuria tiistaisin tai kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen koiraeläinten kanssa on kiellettyä mikäli tilanteeseen liittyy myös avoauto. Ulkoapäin tämän meidän ihmiskunnan laki tai moraali voi vaikuttaa joskus yhtä mielekkäältä ja käytäntöä palvelevalta, epäilemättä. Shades of Greyn maailmassa pelätään ukkosta, joutsenia ja pimeää. Mikä ettei.

Pyrkyri-punainen Eddie haaveilee aviosta (ja arvon noususta) violetin typykän kanssa, kunnes ihastuu kaikkien odotusten vastaisesti nenäkkääseen ja kylän nykerönenäisimpään harmaaseen Janeen. Eddie ottaa vastaan vaarallisen värimateriaalin hakutehtävän tehdäkseen vaikutuksen tyttöön, oppii reissullaan kyseenalaistamaan vallitsevan yhteiskunnan ja sen että kyseenalaistajia odottaa kuolema tai joku muu kuolemaa pahempi kohtalo.

Kirja oli kaikkiaan aika F1493, välillä kerronta tuntui 808080:lta mutta sitten taas joku juttu kohotti sen FF4500:ksi.

Kate Thompson: Yön eläjä

Thompson kuvaa tuoreessa nuortenkirjasssaan Irlannin haltia-perinnettä kaikessa raadollisuudessaan, haltiat eivät siellä ole koskaan olleet mitään Disney-söpöliinejä vaan pelottavia, veren- ja kostonhimoisia olentoja joita on pienuudestaan huolimatta kunnioitettava ja hyviteltävä. Kannattaa täyttää iltaisin maitokuppi portaille, se on pieni hinta haltian pysymisestä tyytyväisenä.

Rob on 14-vuotiaana jo aika kovaksikeitetty pahis, ja kirjan alussa pojan rötöstelyyn, pössyttelyyn ja muihin töllöntöihin kyllästynyt Robin 28-vuotias äiti (kyllä vain) muuttaa Robsonin ja pikkuveljen kanssa maalle. Talon entinen asukas on kadonnut jälkiä jättämättä, ja Rob kuulee taloon liittyvän kaikenlaista legendaa tapetuista lapsista ja vaihdokkaista. Kun pikkuveli alkaa liäksi höpötellä koiranluukusta sisään tulevasta pikku naisesta, on melkein fantasiatarina valmis alkamaan. Ei ihan fantasiaa, irlantilaista realismia? Sitä samaa realismia kuin E-Amerikassa, muualla siihen lisättäisiin yksi sana eteen.

RRRoberto on ihana päähenkilö! Juuri sellainen, johon ihastutaan ja ajatellaan: "kyllä minä sen saan tekemään parannuksen ja kääntymään rikoksettomalle tielle". Ja joka ei tee eikä käänny ja on ihana silti.

Michael Grant: Gone

Jokaisen nuoren haave toteutuu kirjan alussa: *puf vaan* ja kaikki yli 15-vuotiaat katoavat maailmasta. Aluksi kaikki on yhtä suurta huvipuistoa, mutta pian nuoriso huomaa että jos rajoja asettamassa tai rangaistuksia antamassa ei ole vanhempia, joku tekee sen joka tapauksessa. Ruoka ei ilmesty jääkaappiin itsestään eivätkä tulipalot sammu ilman sammuttamista. Niin kuin tässä ei olisi riittävästi ongelmaa, ovat eläimet ja ihmiset mutantoituneet samaan syssyyn kummalliseen ja pelottavaankin suuntaan.

Jotain pitäis tehdä. Sam Temple ei haluaisi olla sankari, but someone's gotta do it, vaikka Samin 15-vuotissynttäri ja *puf* odottaa ihan kulman takana.

Modernisoitu ja kauhu-scifi-elementtejä mukaan poiminut versio Kärpästen herrasta. Teemoina ei yhtään sen pienempää kuin valta, vapaus, lojaalisuus, petos, ystävyys ja vähän rakkauskin.

Nopea ja tehokas lukukokemus, vaikka tajusin vasta kirjan kolmannella neljänneksellä sen olevan piiitkän sarjan aloitus. Nyt olen lukukoukussa jatko-osiin, kakkosena tilauksessa Hunger.