Olo on Murakamin 622 sivun jälkeen "pleasantly distracted".
Murakami rakentaa maailman joka on vain luonnos, siitä puuttuu kaikki kolmiuloitteisuus ja täyteläisyys. Hahmot ovat samanlaisia hyvällä tavalla epäihmismäisiä, vieraannuttamisen tunne on viety äärimmilleen. Vaikka M. kuvaa täysin realistisesti ja yksityiskohtaisesti päähenkilö Tengon ruoanlaittoa, lauseita lukee kuin astrofysiikkaa, ihmetellen ja epäillen. 1Q84n maailma olisi spekulatiivinen jo ilman kahta kuuta taivaalla ja kuolleen vuohen suusta tulevia väkeviä Pikku Ihmisiä. Luonnosmaisuus, blankko maailma on positiivinen määre tässä tapauksessa. Miljöön mitäänsanomattomuus ja mitättömyys antaa tilaa tarinalle ja henkilöille, niin kuin värikkäät paperinuket tarvitsevat yksivärisen taustan erottuakseen.
Murakami kuljettaa tarinaa Kafka on the shore-kirjan tapaan kahden keskeisen henkilön kautta vuoroluvuissa. Aomame [herne japaniksi] on tehokas pahismiesten tappaja, Tengo puolestaan ei mikään-kukaan joka joutuu aivan sattumalta osalliseksi eriskummallisiin tapahtumiin. Kissat ovat taas tarinassa mukana, pienessä sivujuonen kuljetuksessa tällä kertaa.
Etsinnän, yksinäisyyden ja vierekkäin kulkevien todellisuuksien teemat nivoutuvat muihin tekijän kirjoihin, henkilöihin samastuminen on täysin mahdotonta ja ainakin minua sivuhenkilöiden tausta kiinnostaa enemmän kuin etualalla olevien.
Ellen tietäisi, että Murakami on kirjoittanut osan 3, olisin jäänyt repimään hiuksiani viimeisten sivujen käänteissä. Tai ehken sittenkään, jossain vuodessa 2K12 tarina voisi päättyä niin kuin se päättyy.
Pidin hurjasti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti