Hallelujah! Blues puhui minulle tänään, ja näin se sanoi: on ihan ok olla välillä surullinen tai haikea tietämättä miksi.
Ymmärsin, ettei bluesissa ole kyse siitä että tänä aamuna kun heräsin, koirani oli kuollut tai että kun beibini jätti minut en tiennyt mitä tehdä. Siinä on kyse jostain muusta ja tänään Joe Bonamassa - tai oikeammin Joen kitara sen mulle kertoi. Tiedoksi niille, jotka ei vielä sitä tiedä: en kerro.
Tesla-areena ei ollut täpösen täynnä, viisi minsaa ennen keikan alkamista vielä kauhistutti tyhjät penkkirivit, mutta kyllä permanto siitä täyttyi. Mulla piippuhyllyllä oli väljää. Keikan alkamisajaksi lipussa ilmoitettiin 20.00 ja eka sointu irtosi ekasta kitarasta (kitaranvaihtoja 9 tai 10) klo 20.02. Päätösaika oli 22.22, eli vastinetta pienelle rahalle sai pitkään. Areenalla oli iso digitaalikello, siksi näin tarkat tiedot.
Bonamassa on ulkonäöltään maailman ehkä epäkarismaattisin heebo, sellainen naapurin äijä, verotarkastaja tai it-tuki. Mutta mitäpä väliä sillä kun kitara laulaa, guitar gently weeps. Uijui, kylmät väreet tulee kun ajattelenkin. Akustisen kanssa Joe teki kaikenlaisia temppuja, vähän niin kuin olisi itseään hyväillyt (anteeksi ranskani). Encore-countrybiisi oli vähän tylsä, enkä erityisemmin lämmennyt myös encore-encore-rocknrollille, vaikka sitä flying V:llä vedettiinkin. Muuten keikka oli noin tuhat kertaa positiivisempi kokemus kuin osasin odottaa. Luulin oikeasti etukäteen, että haukottelen vaivihkaa kämmeneeni.
Liikkistä oli, en kerro tarkempia tuntomerkkejä, mutta eräs cry baby piippuhyllyllä kyynelehti paitsi Sloe Ginin, myös yhden soolon aikana.
ps. täytyy varmaan tehdä oma tagi bluesille blogiin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti