On se vain niin

Että sushi on mun lempiruoka kaikkien hyvykkien joukossa. Suurin parhaustekijä on soijan ja wasabin liitto, mutta myös norin kalamainen maku yhdistettynä paahdettuihin seesaminsiemeniin tai miedot kasvikset vs. suolaisuus viehättää.

Vappua ei tänä vuonna vietetä tässä taloudessa, mutta päivällä tuli kamala sushihimo joten illalla oli syötävä vähän paremmin. Kokeilin California-makeja eli riisin/levän kääntämistä nurinpäin, täytteenä avokadoo, kurkkuu ja purjoo. Viiniksi kevytmielisesti kukkean rusinainen kaikkien nörttien lemppari Adobe Gewürztraminer.

Riisi päällipuolella-sushin kääriminen onnistui tuorekelmun kanssa hyvin, mutta tiiviiltä tuntunut rulla löystyi jääkaapissa jotenkin ja oli syötäessä jo turhan höttö. 

Lopputulos: vaikka riisiksi piti laittaa risottoriisiä, riisiviinietikkaa ei ollut, purjon joku lehdykkä taisi olla homeessa ja California-rullat ei kestäneet kasassa, niin setti oli niin hyvää! Parasta! Särkyneet Californiat kauhoin lusikalla kitaani soija+wasabikulhosta ja rusinamehua päälle.

Toinen tämän vuoden keväistä

Huhtikuun alussa NY:ssa naytti tältä. Ainakin Brooklyn Museum of Artissa näytti. Olipa hienoa kiertää Keith Haringin näyttely Keithin aikalaisen kanssa, joka kertoi miltä tuntui nähdä ensimmäisiä piirroksia metron käytävillä.




Ulkona oli vähän enemmän väriä.

Tofuparhautta

Aikaisemmin seesaminsiemen-paneroitu tofu edusti gourmet-kärkeä, nyt ykköstilan vei paistettu tofu karamellisoidun soijakastikkeen kanssa. Resepti Marianne Kiskolan Tofukeittokirjassa, jonka olen keittänyt kohta kannesta kanteen.

JÄRKYTTÄVÄN HYVÄÄ! Maissijauhoissa kieritetyt  seesamiöljyssä paistetut tofukuutiot uitetaan  karamellisoidussa sokerissa (mulla intiaanisokeria), kaveriksi soijakastiketta ja viinietikkaa. Simple and delicious!

Happamen, suolaisen ja makean yhdistelmä sopi mainiosti Klevner Pinot Blancin kanssa, vaikka viini olikin vähän turhan vaatimattomissa oloissa tässä pöydässä. Tofut lepäsi salaattipedillä, pippurinen rucola tasapainotti rasvaisuutta kivasti.  Tällaisella ruoalla alakulo saa kyytiä. Ainakin vähän kauemmas.

Ei se ollutkaan ainutkertainen tunne

Luulin, että blues-tagini jää näivettymään Joe Bonamassa-huuman haihduttua.Tässä tulee toinen: on fiilis johon keskitempoinen valitus puree kuin rabies, oikein etsimällä etsin Bonamassan hitaampia biisejä kuunneltavaksi. Melkein kuin itkuvirsiä :{

Pseudotieteellinen uni | Dreaming pseudo-scientific ones

Peitin ihoni sinisellä savella tai vahalla. Kun herätyskello soi, olin hyvin ärtynyt sen aiheuttamasta häiriöstä, olinhan juuri saamassa selville mannerlaattojen liikkeen ja mehiläisten katoamisen syyt.

I will cover my skin completely with blue clay, from head to toe. Eyeballs, inside of my mouth. Every inch of my body.

Waking up is so annoying, I’m  in the middle of solving both the movement of tectonic plates and the mass disappearence of bees.

Puolivalmis kässäri | A blockbuster script nearly done

Nyt en tahdo pysyä alitajunnan mukana, unet laukkaavat aika hurjissa sfääreissä. No any way, viime yönä tällaista kamaa:

tutustuin elokuvan päähenkilöön nimeltä Luis Theobald van Wyck [lausutaan fän wöik]. Kotoisin Dominikaanisesta Tasavallasta jossain toisessa todellisuudessa. Vastarintataistelijan poika, joka on tottunut elämään vuoroin rikkaudessa ja vuoroin maanpaossa. Elokuvassa Luisia esitti Johnny Depp (mielestäni huono valinta koska Luis oli 17-vuotias) ja hänen isäänsä Al Pacino.

Luis tarvitsi turva- tai piilopaikkaa tästä meidän todellisuudesta koska elokuva päättyi sihen että fundamentalistit tekivät rynnäkön Pacinon perheen kotiin ja Luis ainoana jäi henkiin. Täähän on vähän niin kuin Last Action Hero.

A blockbuster script nearly done

I’m getting to know intimately a fictional  movie character Luis Theobald van Wyck, a son of resistance fighter in Dominican Republic situated in some other reality. Luis is used to living either in exile or extreme wealth. I find the casting is poor: 17 years old Luis is played by Johnny Depp, Al Pacino starring as guerrilla father.

At the end of the dream Luis desperately needed a sanctuary within our reality, as the film ended with violent and fatal raid into Pacinos home. Poor Luis, orphan and alone in his universe.

Musiikillista tajunnanvirtaa

Spotifyn ja Fesen soittohistoriasta voi seurata ajatuksen kulkua ja musavaikutteiden ja -mieleenjuolahtamisten reittiä. Miten onkin tullut aina jostain jotain mieleen.

Alla lyhyt reittiopas Spotify-ajattelulle lauantai-illalle, ryydittäjänä Devils Rock Riesling:

Smack: Stepping stone Ai kun tykkään aina ja iänkaiken edelleen!
Paul Revere& The Raiders: alkuperäinen I'm not your Stepping Stone
aika lailla Smackin kaltainen versio jo on Sex Pistolsin Stepping Stone
anarkiasta in the UK tuli jotenkin mieleen Patti Smith: Because the night belongs to lovers
niin ja lisää laadukkaita naisartisteja on Chrissie Hynde& the Pretenders: Don't get me wrong
samaan aikaan tuon levyn kanssa kuuntelin Georgia Satellitesia: Battleship chains
yhtä lailla hyvä ja nykyisin unohdettu Raging Slab: Weatherman
vähän samoja vaikutteita on Nurmeksen omassa stonerhelmessä: Alpha Indigo
Alphastapa tulikin mieleen loistava Animal Alpha
tätä en oo koskaan kuunnellut mutta nimi on tuttu: 10cc
sama juttu, nimi tuttu mutta tuotanto ei: Siouxsie & the Banshees
olipa voimakas ääni leidillä, tätä seuraa Annie Lennox ja Blondie
Blondien aikalainen on The Police (1981)
Hei muistatko tään 80-luvulta: Paul Simon You can call me Al
[tätä hyppäystä en pysty taustoittamaan tai perustelemaan, kumpahan vain tuli mieleen] Freukkarit: Jaloviinaa
tosi vanhaa kamaa Jefferson Airplane: Somebody to love
pseudovanhaa Black Crowes: Hard to handle

Ja niin edelleen... En itsekään pysy ajatuksen kulussa mukana. Similar artist-lista on aika harvoin käytössä, seuraaja löytyy jotenkin aina tunteella. Nyt The Datsuns, seuraavana Danko Jones (sama alkukirjain). Musa ON. Uudet Eduskuntatalon edestä löydetyt TOSI laadukkaat kuulokkeet siirtää äänet suoraan aivolohkosynpsiin, tuntuu pahalta mutta hyvältä.