Liian kauniit kaupungit

Firenze, Salzburg ja Cesky Krumlov ovat hämmentäviä kauneudessaan. Tuntuu, että niistä puuttuu jotain, särmä tai miksi sitä nyt kutsuisi. Kauneus vuoroin ihastuttaa "ihanaa olla vihdoin täällä", vuoroin ärsyttää "missä kaikki graffitit, rokkibaarit, skeittailijat". Ydinkeskustan ulkopuolella on varmaan tavallista elämää, mutta lyhyellä vierailulla siihen ei ehdi törmätä ja ainakin minua se jäi harmittamaan. Samalla pohdin, mitä muita liian kauniita kaupunkeja maailmassa on, ja haluanko nähdä ne.

-->Liitän tähän kuvallista todistusaineistoa mietteideni tueksi jahka ennätän.

Valokuva väärästä talosta, naapurissa

Kipaisin viikonloppuna Tukholmaan. Ellei se olisi niin kornia, sanoisin että Stokis on kovaa vauhtia nousemassa yhdeksi suosikkikaupungeistani! Tykkään, kaikki on niin kuin kotona mutta mikään ei ole niin kuin kotona if you get my point. Paitsi että siiderissä on puolet vähemmän prosentteja, se vähän nyppii.

Tein retken Gamla Stanissa Johan Homanin talolle, ja onnistuin sitten ottamaan kuvan väärästä talosta... Köpmantorget/Köpmansgatan, ihmekös tuo jos ei-natiivi erehtyy.

Kuvasin myös oman hotellihuoneeni tahi hyttini. Tilaa oli reilut 7 m2, ikkunoiden tilalla peilit. Sopi aamu-uniselle liiankin hyvin: täydessä pimeydessä ja hiljaisuudessa olisin voinut nukkua iltapäivään asti (yhden kerran nukuinkin, mutta lomalla saa tehdä niin).


Tutkimusmatkani ovat kauimmillaan ulottuneet Söderiin vievälle sillalle, ehkä seuraavan kerran ehdin/uskaltaudun sitten sinne jo? Vakkarimajapaikaksi olisi hakusessa söpö pikkuhotelli tai -pensionaatti, mielellään symppiksen täti-omistajan kera. Ja mielellään ikkunasta pitäisi näkyä havet.

Urbaaniähky

Hyväänkin voi kyllästyä. Olen lukenut viime kuukaudet urakalla urbaania fantasiaa, joka tuntui virkistävän erilaiselta eeppiseen miekkailuun ja magiikkaan verrattuna. Nyt genren kliseet ja konventiot alkavat ahdistaa niin että kohta on tauon paikka. Ah jos vain löytäisin kokonaisen uuden genren, nyt ilman vampyyreja, zombieita ja loup-garou'ita tai miten tuon sitten taivuttaisikaan. Succubukset ja muut demonitkaan eivät enää jaksa yllättää (tai no, eilisen Felix Castorin loppudialogi "Julietin" kanssa oli kieltämättä aika viehko).

Mitä seuraavaksi? Pitäisikö välillä katsella kuvataidetta?

Quint Buchholz

Joskus asiat liittyvät toisiinsa ja loksahtelevat kohdalleen... Työpaikan kahvihuoneessa oli postikortti, josta minulle tuli välittömästi mieleen Peter Hoegin Lumen taju. Kuvassa apina kuskaa miestä veneellä yössä. Kuva oli hieno, googlailin tekijällä ja kas kummaa:

a) Buchholz on tehnyt Lumen tajun kansikuvan
b) kotona vessan seinällä olevista postikorteista ihanin on Buchholzin kuva, samoin kuin ne ihqut kirjalle päivää sanovat heput. Olen miettinyt aina joskus vessassa istuessani, että pitäisi irrottaa kortti kehyksestä nähdäkseni kenen työ se on. No nyt ei tarvitse.

Tässä pari suosikkiani Buchholzin töistä, yllä Flug ja alla Leuchttorm

Tofu ja sisäsiisti lainalemmikki

Kuvassa helppohoitoinen mutta väliin äänekäs lemmikki-Marsu. Ei irtoa hilsettä eikä karvaa.






Ensimmäisen kerran sain tofuruoasta todella hyvää! Se vaati perusteellisen marinoinnin ja paistamisen, mutta wokista tuli nannaa (vaikkakin kovin vihreää).

Minun Amerikkani

Katsoessani Brokeback mountain -leffaa tajusin, että olen muodostanut mielessäni Amerikan maisemat Annie Proulxin ja Anne Tylerin kirjallisten maisemien mukaan. Erityisesti Proulxilla maisema, yleisimmin Wyomingin seutu on tarinoissa tärkeässä osassa. Laivauutisiakaan ei olisi voinut toimia muualla kuin New Foundlandissa, eihän? Ihmisten toiminnan pienuus luonnon äärellä ja toisaalta ihmissuhteiden monimutkaisuus vs. yksinkertainen, karu luonto tekevät Proulxista loisteliaan maiseman kuvaajan.

Tyler sijoittaa ihmisensä pittoreskeihin ja/tai eksentrisiin pikkukaupunkeihin, joissa on korkeintaan parikymmentä tuhatta asukasta. Kun vielä lisätään maisemaan Northern Exposure, on soppa valmis. Minun mentaali-Amerikassani ei taida olla suurkaupunkeja lainkaan? Pitäisi varmaan lukea Paul Austeria.

Leffa oli muutenkin niin ajatuksia herättävä, että kelailen sitä vielä tänään (kolme päivää katsomisen jälkeen). Suren ja iloitsen ihmisen valintojen tekemisen ja hetkeen tarttumisen vaikeutta. Itken ja nauran aidon ainutkertaisen rakkauden saamista ja sen menettämistä.

Luin novellin heti leffan katsomisen jälkeen, ja tuli hassu ja hyvä olo. Kuin Ang Lee yhdessä käsikirjoittajan kanssa olisi poiminut novellista peukalon mittaiset miniatyyrihahmot ja kasvattanut ne ihmisiksi. Tai näyttänyt ne katsojalle suurennuslasin läpi.

Coraline ja toinen todellisuus

Minusta ei saisi millään vakavasti otettavaa elokuva- tai kirjallisuuskriitikkoa. Katson tai luen varsinkin fantasian puhtaasti fiiliksellä, kaikenlainen analyyttinen erittely tulee vasta jälkijunassa - jos lainkaan. Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjasta en ollut hetkeäkään ajatellut sen kuvastavan siirtymävaihetta lapsuudesta nuoruuteen, kunhan pelännyt ja jännittänyt ja ollut ihmeen tunnussa mukana.

No kuitenkin, katsoin elämäni ekan 3D-leffan nenän varrelta valuvien lasien läpi. Coralinen maailma näytti oikealta ja hyväksyttävältä, hahmot tunnistettavilta ja tunnelma oli ainakin yhtä hyytävä kuin kirjassa. Leffan ikäraja oin K7, se tuntuu turhankin väljältä.

Kritiikeissä taustamusiikki-lallatus on jakanut mielipiteet, minusta se toimi. C:n isän ja käsien soittamasta biisistä sen sijaan en kummemmin diggaillut. Samoin Wybie oli turha, tai nukkien tematiikan lisääminen jo muutenkin aika paksuun symbolisoppaan. Kirjaan verrattuna käytävä varjojen taloon ja hiirisirkus oli laadittu visuaalisesti kiinnostavammin kuin mielikuvitukseni osasi ne minulle esittää. En ollut uhrannut ajatuksia käytävälle, ennen elokuvaa siis. Tai varjojen talon/toisen todellisuuden valaistukselle.

Kaiken kaikkiaan ihan hlkulla neljän tähden leffaksi, sekä aikuisen näkökulmasta että ikään sitomattoman fantasian ja taian ystävän näkökulmasta.