Jäärä- tai äijäominaisuuksia, Ben Elton: Dead famous

Huomaan olevani henkisesti äijä ja/tai jäärä enenevässä määrin. Inhoan ja kammoan useita naiselliseen kokemuspiiriin perinteisesti kuuluvana pidettyjä asioita, kuten sukkahousuja, telkkarin saippissarjoja (ja useimpia muitakin sarjoja), reality-telkkariohjelmia, kevyttä musiikkia, yleisaikakauslehtiä, muutamia vain mainitakseni. En halua tietää, kuka julkku seukkaa kenenkin kanssa. En halua tietää, kuka voittaa missikisat, euroviisut tai tositv:t. En halua keskustella poliitikkojen avioeroista. En halua syödä mikroruokaa koirankupin näköisestä muovikulhosta vaan lautaselta. No tää oli ehkä jo vähän OT.

Ben Eltonin Dead famous esittelee hengenheimolaiseni, vanhakantaisen ylikomisario Coleridgen. C saa ratkaistavakseen tosi-tv -sarjassa livenä tehdyn murhan, ja joutuu työaikana katselemaan todistusaineistona videonauhoilta kymmeniä tunteja kauniiden, nuorten, itsekeskeisten kokopäivänarsistien keekoilua kameroiden edessä.

"Talossa vilisi trimmattuja vatsalihaksia, puolialastomia pakaroita, hauiksia, hartioita, tatuointeja ja nännirenkaita. Kaikki olivat kiinnostuneet astrologiasta ja koskettelivat toisiaan alinomaa ja ennen muuta heiltä puuttui täysin kaikkinainen älyllinen uteliaisuus kaikkea sellaista kohtaan, joka ei ollut suoranaisesti yhteydessä heihin itseensä.

Ylikomisario Coleridge olisi mielellään tappanut koko joukon."

C on kuitenkin myöhässä, koska yksi kilpailijoista on jo murhattu kameroiden pyöriessä... Dekkarinautinnon lisäksi opin kirjan englanninkielistä alkuteoksesta uusia tuhmia sanoja englannin kielellä!

Barker, Clive: Abarat

Chickentown on maailman tylsin pikkukaupunki. Tylsässä kaupungissa elävä tylsistynyt 16vee Candy Quackenbush saa oppia kantapään kautta, että on oltava tarkka siinä mitä toivoo... Candy toivoo muutosta elämäänsä, ja sen hän totisesti saakin! Chickentown on syvällä sisämaassa satojen kilometrien päässä lähimmästä merestä, kuitenkin Candy huuhtoutuu Isabella-meren hyökyaallon mukana Abarat-nimiseen maailmaan. Abaratissa kaikki on toisin: maailma koostuu 25 saaresta, joista jokaisella eletään yhtä tiettyä kellonaikaa jatkuvasti. On ikuisen keskiyön pelottava saari, aamuhämärän saari ja keskipäivän saari. Abaratissa jokainen vastaantulija on erilaista rotua, osalla ei ole ihmisen kanssa mitään yhteisiä ominaisuuksia.

Vaikka Abarat on outo ja ihmeellinen, on Candylla tunne, että hän on ollut siellä ennenkin. Hän saa uskollisia ystäviä, jotka ovatkin tarpeen taistelussa keskiyön valtiasta Christoffer Kalmaa vastaan. Kalmalla on (monen muun Abaratin asukkaan tapaan) mielenkiintoinen fysiologinen ominaisuus: hän kantaa kaulassaan lasikaulusta, jossa kirjavat haamut uivat sisään ja ulos Kalman aivoista kyllästäen hänen sieluaan painajaisilla. Kalma halajaa haltuunsa kaikki 25 saarta, niin että hän voisi muuttaa ne autioiksi, pimeiksi ja kuolleiksi. Candylla on kuitenkin asiaan jotain sanottavaa.

Fantasiasarjan toisen osan nimi on Lumon päivät, sodan yöt. Sarjan on tarkoitus kasvaa neliosaiseksi, ja kirjoista on ollut jo useita vuosia tarkoitus tehdä Disney (blääh)-elokuvia, mutta niin jatko-osat kuin leffaversiotkin ovat viivästyneet. Elokuvan kohdalta en ole asiasta ollenkaan pahoillani.

Abaratin arvioissa on joko kiitetty tai moitittu Barkerin tapaa luoda maailma, joka poikkeaa täysin tutusta ja totutusta. Minulle Abarat oli ensi lukemalta (ja vielä nyt n:nnellä lukukerralla) virkistävä tuttavuus, miekka tanassa pönöttävistä ritareista questeineen ja lohikäärmeen kesytyksineen olen tainnut kasvaa jo yli. No tunnustetaan, välillä bulkkifantasia on ihan parasta eskapismia... Eriskummallisesta miljööstä ja oudoista otuksista huolimatta Abarat seuraa rinnakkaismaailmafantasian jalanjälkiä ja temaattisesti säilyy melko tutuilla raiteilla.

Nyt soi, now playing

Tällä hetkellä walkmanissa tai kotona soivat nämä levyt, joiden vaikutuksen alaisena nämäkin postaukset on kirjoitettu:

Soil, Fireball Ministry, Mustasch, Spiritual Beggars, Monster Magnet (mitähän sille Davelle kuuluu?), Smack, Fu Manchu, Iron Maiden (hohoo, vahemmiten alan lämmetä bändille) ja aina välillä äijäradio Rock.

Neil Gaiman: American gods

Onneksi on olemassa Neil Gaiman. Onneksi on olemassa American Gods -kirja. Olen lukenut sen suomeksi 3-4 kertaa ja englanniksi vielä useammin, joka kerta nautin, nauran ja saan kylmiä väreitä.

Picture this: kaikki joskus olemassa olleet jumalat ja myyttiset hahmot ympäri maailman säilyvät hengissä vuosisadoista ja -tuhansista toiseen. Uuudisasukkaiden mukana nämä hiipuneet - sanoisiko tahra kengänpohjassa-asteella olevat - jumalat matkaavat pohjois-Amerikkaan ja juurtuvaat sinne kuin lupiini Suomeen. Ajan myötä syntyvät uudet tekniikka- ja IT-jumalat dissaavat vanhoja jumalia rajusti, mutta eivät kuitenkaan voi olla huomioimatta näitä. Tilanne kärjistyy siihen pisteeseen, että television, luottokorttien ja Internetin pöyhkeät uudisjumalat läimivät vanhoja jumalia hansikkaalla poskelle = sota on väistämätön.

Kuolevainen Shadow vapautuu vankilasta elämään, jolla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Vaimo on kuollut, töitä ei ole. Shadow tarttuu kuivakkaan herra Wednesdayn työtarjoukseen, työnantajan paljastuminen Odiniksi ei hätkäytä Shadow'ta suurestikaan. Niin Shadow vaeltaa halki Amerikan, pujotellen historian ja nykypäivän välillä muinaisten jumalten kanssa. Hän tapaa niin Horuksen, Anansin, Csernobogin kuin juopon leprekauninkin ja lukemattomia tuntemattomia ja nykyihmisiltä unohtuneita jumalia. Shadow'lla on on oma osansa jumalien sotaskenaariossa, eikä hänen kohtalonsa (jos kohtaloon sattuisi uskomaan) ole aivan perinteinen.

Gaiman vyöryttää lukijan eteen jumalia niin että heikompaa hirvittää. Osasta en ole koskaan kuullutkaan, kirjan rinnalla on syytä selailla useampaa opusta YKL-luokasta 29: ei-kristilliset uskonnot.

Aina kirjan loppuun saatuani huokaan syvään, ja luulen lukeneeni sen lopullisesti. Sitten puolen vuoden päästä huomaan tarttuvani kirjaan uudelleen, jommalla kummalla kielellä. Onneksi on olemassa American gods. Thank gods it's Wednesday.

Vakavaa Asiaa kevyestä musiikista

Smack-anekdootista tulikin mieleeni...
Jostain syystä olen musiikin ja musadiggailun suhteen tosi tiukka, vanhanaikainen, puristi tai jotain vielä friikimpää.

Teesini ovat:
# Ei voi sanoa pitävänsä jostain artistista/bändistä, ellei ole kuunnellut koko tuotantoa läpi. Siis ei voi hihkaista "ihana bändi" kuultuaan yhden biisin radiosta.

# On kuunneltava, mielellään hankittava koko tuotanto kotiin ja tutustuttava diskografiaan ennen mielipiteen ilmaisemista. Biografiset tiedot, soittajien yhteydet muihin bändeihin ym. historia on syytä ottaa selville.

# Mikäli uusi tuttavuus sattuu kuulumaan genreen, joka ei ole läpikotaisin tuttu, on otettava koko musiikinlaji käsittelyyn ja etsittävä vaikutteiden antajat/seuraajat/samanlaiset bändit.

Tunnustan vajoavani joskus rokkipoliisiksi kun kerron musiikista (lue=luennoin) ystäville. Sori.

Musanostalgiaa

Viikonloppuna jostain tuli mieleen ensin teini-ikäisyys (varmaan siskonpojan näkemisestä) ja siitä sitten loppujen lopuksi Smack, ja sitten pitikin kaivaa levari esiin jotta voin käydä koko tuotannon läpi: Smack on you ja Rattlesnake bite mulla on cd:nä, Salvation ja Radical vinyylilä ja tietysti Live Desire. EP-levyjä en hyllystä kaivellut, niitä on ainakin Paint it black ja Look around.

Oli se kova! Kuuntelin perään Fishfacesin Lovesongs for hyenas, eikä sitäkään ole ajan hammas pahemmin purrut.

Vietin hetken murehtien Ilarin ennenaikaista kuoloa. Julmia ovat nämä valvotut yöt -runokokoelma on varastettu meidän kirjastosta aikoja sitten, eli myös runoutta yleensä harrastamattomat ovat sen löytäneet.

Ikävän lievitystä

Hammassärkymäisesti jomottaa välillä ikävä Prahaan. Lievitän sitä kuuntelemalla tsekinkielistä nettiradiota, selaamalla tapahtumakalenteria ja katselemalla webkamerakuvia.