Listojen tekotarve

Se joko on tai ei. Siskollani se on, hän saattaa vaativassa listaustilanteessa (kesälomareissulle lähtö tms.) laatia listan muistettavista listoista... Mulla se on jossain määrin, on ihan kiva laatia listoja
- leffoista jotka pitäisi katsoa
- kirjoista jotka pitäisi lukea
- kirjoista jotka ovat muuttaneet elämääni
Ymmärrätte varmaan periaatteen?

Listantekotarvetta on ollut myös Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto -kirjan päähenkilöllä Robilla. Kirja on muutenkin hykerryttävä lukukokemus, ainakin ihmisille joilla on Vakava Asenne musiikin suhteen (ks. edelliset postaukset). Jaan täysin Robin huolen siitä, onko mahdollista jakaa elämä sellaisen ihmisen kanssa, jonka musiikkimaku poikkeaa täysin omastasi?

Rob jäsentää (epäonnista) elämäänsä ja (epäonnisia) ihmissuhteitaan listojen avulla. Tässä listaus (!) Robin listoista
- 5 biisiä, jotka haluaisin soitettavan omissa hautajaisissani
- 5 artistia jotka pitäisi ampua jos tulisi musiikkivallankumous
- 5 parasta levynaloitusbiisiä

Toinen hyvä listakirja on Erlend Loen Supernaiivi. Kuinka ollakaan, taas on päähenkilönä mies, jonka elämästä puuttuu suunta, ryhti ja tarkoitus. Hän ottaa listojen teon vielä vakavammin kuin Rob ja listaa mm. seuraavia
- asioita, joita maalaisin jos olisin kuvataiteilija
- asioita, jotka innostivat minua kun olin pieni
- eläimiä, jotka olen livenä nähyt
- ominaisuuksia esineelle, jonka haluaisin omistaa juuri nyt

Tästä johdannosta pääsen itse asiaan, eli olen koonnut mielessäni listaa minuun vaikuttaneista elokuvista ja kirjoista. Ne eivät ole PARHAITA katsomiani/lukemiani, vaan niitä jotka jäävät mieleen kaihertamaan elämyksen jälkeen jopa vuosiksi. Ko. kuvia en välttämättä halua koskaan enää katsoa uudelleen, mm. Leaving Las Vegas ja Tideland. Kertakatsominen riitti. Leffalistan alku näyttää tältä:

- Mike Figgis: Leaving Las Vegas
- Marc Caro & Jean-Pierre Jeunet: Delicatessen, La Cité des enfants perdus (Kadonneiden lasten kaupunki)
- Jean Cocteau: Orphée
- Jim Jarmusch: Dead man
- Terry Gilliam: Tideland

Tunteiden top10

Erään väitöskirjan mukaan (Seija Tuovila, 2005) suomalaisten 10 käytetyintä/yleisintä tunneilmaisua ovat
1. viha
2. ilo
3. rakkaus
4. suru
5. pelko
6. onnellisuus
7. kateus
8. ahdistus
9. väsymys
10. masennus

Tätä voi jalostaa kotikäyttöön! Tässä tämän aamun henkilökohtainen top5 tiedoksi kaikille (suluissa virallinen sijoitus):
1. väsymys (9.)
2. odotus (103.)
3. uteliaisuus (116.)
4. levottomuus (53.)
5. ihmetys (57.)

Onko ryhdyttävä uskomaan kohtaloon kun törmää unelmaansa

Netissä prahalaisia kiinteistövälittäjiä selatessani törmäsin unelmaani. Jos kohtaa unelmansa, onko silloin jätettävä kaikki, irtisanottava ja irtisanouduttava ja myytävä tai poistettava turha omaisuus ja lähdettävä?

50 neliön vuokrakämppä U lužického semináře -kadulla, vuokrataan myös lyhemmäksi aikaa. Vuokrakin vain 18 000 CZK + poplatký tietysti.

Kuumeinen mietintä: miten olisi varaa pitää asuntoa talven yli? Montako kertaa siellä pitäisi käydä jotta se tulisi halvemmaksi kuin hotelli? Saisiko joitain muita jakamaan vuokraa, muita prahankävijöitä?

Jos ja kun en nyt voi, pysty, uskalla, tuleeko samanlaista tilaisuutta vastaan toista kertaa? Kuinka paljon kaduttaa myöhemmin Suomen pakkasessa rämpiessäni?

Teksti täynnä kysymysmerkkejä.

Jäärä- tai äijäominaisuuksia, Ben Elton: Dead famous

Huomaan olevani henkisesti äijä ja/tai jäärä enenevässä määrin. Inhoan ja kammoan useita naiselliseen kokemuspiiriin perinteisesti kuuluvana pidettyjä asioita, kuten sukkahousuja, telkkarin saippissarjoja (ja useimpia muitakin sarjoja), reality-telkkariohjelmia, kevyttä musiikkia, yleisaikakauslehtiä, muutamia vain mainitakseni. En halua tietää, kuka julkku seukkaa kenenkin kanssa. En halua tietää, kuka voittaa missikisat, euroviisut tai tositv:t. En halua keskustella poliitikkojen avioeroista. En halua syödä mikroruokaa koirankupin näköisestä muovikulhosta vaan lautaselta. No tää oli ehkä jo vähän OT.

Ben Eltonin Dead famous esittelee hengenheimolaiseni, vanhakantaisen ylikomisario Coleridgen. C saa ratkaistavakseen tosi-tv -sarjassa livenä tehdyn murhan, ja joutuu työaikana katselemaan todistusaineistona videonauhoilta kymmeniä tunteja kauniiden, nuorten, itsekeskeisten kokopäivänarsistien keekoilua kameroiden edessä.

"Talossa vilisi trimmattuja vatsalihaksia, puolialastomia pakaroita, hauiksia, hartioita, tatuointeja ja nännirenkaita. Kaikki olivat kiinnostuneet astrologiasta ja koskettelivat toisiaan alinomaa ja ennen muuta heiltä puuttui täysin kaikkinainen älyllinen uteliaisuus kaikkea sellaista kohtaan, joka ei ollut suoranaisesti yhteydessä heihin itseensä.

Ylikomisario Coleridge olisi mielellään tappanut koko joukon."

C on kuitenkin myöhässä, koska yksi kilpailijoista on jo murhattu kameroiden pyöriessä... Dekkarinautinnon lisäksi opin kirjan englanninkielistä alkuteoksesta uusia tuhmia sanoja englannin kielellä!

Barker, Clive: Abarat

Chickentown on maailman tylsin pikkukaupunki. Tylsässä kaupungissa elävä tylsistynyt 16vee Candy Quackenbush saa oppia kantapään kautta, että on oltava tarkka siinä mitä toivoo... Candy toivoo muutosta elämäänsä, ja sen hän totisesti saakin! Chickentown on syvällä sisämaassa satojen kilometrien päässä lähimmästä merestä, kuitenkin Candy huuhtoutuu Isabella-meren hyökyaallon mukana Abarat-nimiseen maailmaan. Abaratissa kaikki on toisin: maailma koostuu 25 saaresta, joista jokaisella eletään yhtä tiettyä kellonaikaa jatkuvasti. On ikuisen keskiyön pelottava saari, aamuhämärän saari ja keskipäivän saari. Abaratissa jokainen vastaantulija on erilaista rotua, osalla ei ole ihmisen kanssa mitään yhteisiä ominaisuuksia.

Vaikka Abarat on outo ja ihmeellinen, on Candylla tunne, että hän on ollut siellä ennenkin. Hän saa uskollisia ystäviä, jotka ovatkin tarpeen taistelussa keskiyön valtiasta Christoffer Kalmaa vastaan. Kalmalla on (monen muun Abaratin asukkaan tapaan) mielenkiintoinen fysiologinen ominaisuus: hän kantaa kaulassaan lasikaulusta, jossa kirjavat haamut uivat sisään ja ulos Kalman aivoista kyllästäen hänen sieluaan painajaisilla. Kalma halajaa haltuunsa kaikki 25 saarta, niin että hän voisi muuttaa ne autioiksi, pimeiksi ja kuolleiksi. Candylla on kuitenkin asiaan jotain sanottavaa.

Fantasiasarjan toisen osan nimi on Lumon päivät, sodan yöt. Sarjan on tarkoitus kasvaa neliosaiseksi, ja kirjoista on ollut jo useita vuosia tarkoitus tehdä Disney (blääh)-elokuvia, mutta niin jatko-osat kuin leffaversiotkin ovat viivästyneet. Elokuvan kohdalta en ole asiasta ollenkaan pahoillani.

Abaratin arvioissa on joko kiitetty tai moitittu Barkerin tapaa luoda maailma, joka poikkeaa täysin tutusta ja totutusta. Minulle Abarat oli ensi lukemalta (ja vielä nyt n:nnellä lukukerralla) virkistävä tuttavuus, miekka tanassa pönöttävistä ritareista questeineen ja lohikäärmeen kesytyksineen olen tainnut kasvaa jo yli. No tunnustetaan, välillä bulkkifantasia on ihan parasta eskapismia... Eriskummallisesta miljööstä ja oudoista otuksista huolimatta Abarat seuraa rinnakkaismaailmafantasian jalanjälkiä ja temaattisesti säilyy melko tutuilla raiteilla.

Nyt soi, now playing

Tällä hetkellä walkmanissa tai kotona soivat nämä levyt, joiden vaikutuksen alaisena nämäkin postaukset on kirjoitettu:

Soil, Fireball Ministry, Mustasch, Spiritual Beggars, Monster Magnet (mitähän sille Davelle kuuluu?), Smack, Fu Manchu, Iron Maiden (hohoo, vahemmiten alan lämmetä bändille) ja aina välillä äijäradio Rock.

Neil Gaiman: American gods

Onneksi on olemassa Neil Gaiman. Onneksi on olemassa American Gods -kirja. Olen lukenut sen suomeksi 3-4 kertaa ja englanniksi vielä useammin, joka kerta nautin, nauran ja saan kylmiä väreitä.

Picture this: kaikki joskus olemassa olleet jumalat ja myyttiset hahmot ympäri maailman säilyvät hengissä vuosisadoista ja -tuhansista toiseen. Uuudisasukkaiden mukana nämä hiipuneet - sanoisiko tahra kengänpohjassa-asteella olevat - jumalat matkaavat pohjois-Amerikkaan ja juurtuvaat sinne kuin lupiini Suomeen. Ajan myötä syntyvät uudet tekniikka- ja IT-jumalat dissaavat vanhoja jumalia rajusti, mutta eivät kuitenkaan voi olla huomioimatta näitä. Tilanne kärjistyy siihen pisteeseen, että television, luottokorttien ja Internetin pöyhkeät uudisjumalat läimivät vanhoja jumalia hansikkaalla poskelle = sota on väistämätön.

Kuolevainen Shadow vapautuu vankilasta elämään, jolla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Vaimo on kuollut, töitä ei ole. Shadow tarttuu kuivakkaan herra Wednesdayn työtarjoukseen, työnantajan paljastuminen Odiniksi ei hätkäytä Shadow'ta suurestikaan. Niin Shadow vaeltaa halki Amerikan, pujotellen historian ja nykypäivän välillä muinaisten jumalten kanssa. Hän tapaa niin Horuksen, Anansin, Csernobogin kuin juopon leprekauninkin ja lukemattomia tuntemattomia ja nykyihmisiltä unohtuneita jumalia. Shadow'lla on on oma osansa jumalien sotaskenaariossa, eikä hänen kohtalonsa (jos kohtaloon sattuisi uskomaan) ole aivan perinteinen.

Gaiman vyöryttää lukijan eteen jumalia niin että heikompaa hirvittää. Osasta en ole koskaan kuullutkaan, kirjan rinnalla on syytä selailla useampaa opusta YKL-luokasta 29: ei-kristilliset uskonnot.

Aina kirjan loppuun saatuani huokaan syvään, ja luulen lukeneeni sen lopullisesti. Sitten puolen vuoden päästä huomaan tarttuvani kirjaan uudelleen, jommalla kummalla kielellä. Onneksi on olemassa American gods. Thank gods it's Wednesday.