En muistaakseni pitänut Neil Gaimanin Stardust-kirjaa mitenkään erityisen nerokkaana, kun sitä tulee väkisin verrattua American Godsiin, Coralineen, Sandmaniin tai vaikka Neverwhereen (minä pidin kirjasta, sanottiinpa siitä mitä tahansa). Mulla ei ollut elokuvasta mitään ennakko-odotuksia, ja se olikin positiivinen yllätys.
Ainoat miinukset antaisin musiikista ja maisemista: miksi oi miksi niin monissa fantasiaelokuvissa ratsastetaan helmat/hiukset/parta hulmuten jylhissä Uuden Seelannin (näköisissä) maisemissa ja taustalla soi Nightwish-mäinen mahtipontinen musiikki sinfoniaorkesterilla höystettynä? Tämä ei ole dissaus Nightwishin suuntaan, olen päinvastoin vähän loiventanut mielipiteitäni bändistä, ja saatan jopa ostaa liput joulukuun konserttiin. Mutta kuitenkin: miksi?
Gaimanin pohjateksti tuo peruspullafantsuun huumoria, intertekstuaalisuutta ym., joten olisi ollut oikeus ja kohtuus että se olisi näkynyt myös ääni- ja maisemamaisemissa.
Muuten leffa oli viihdyttävä, Claire Danes (aikuistunut menneiden aikojen lempparini My So Called Life'n päähenkilö) säihkyi tähtenä ja Learmaiset kuolleet prinssiveljekset olivat ihastuttava näky istuessaan naama lytyssä tai vasara päässä takan reunustalla.
On varmaan lukaistava Tähtisumua uudelleen, tai jopa harkittava sen hankkimista muiden Gaimanin ohella omaan hyllyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti