Nachot ja muita katastrofeja

Toissa kesänä pahimipien helteiden aikaan mulle tuli useita kertoja hillitön himo tehdä ruokaa ja leipoa. Eikä mitään pikapullaa vaan ihan monimutkaisia ja -vaiheisia reseptejä. Nyt flunssaisena sama juttu, sormet syyhyää päästä keittiöön vaikka räkä velloo päässä ja keho käskee olla vaaterissa. Tänään nukuin päivän ja sitten illan pimetessä hiivin keittiöön. Pöytään päätyi nachoja tomaatti-linssisoosissa, mangosalsaa ja guacamolea. Smetana huitelee eri rasvaprosenttilukemissa kuin kotona koskaan, oli se vaan hyvää. Onkohan tällaisella pakkomielteiselle epäideaalisissa olosuhteissa ruoanlaittamiselle/leipomiselle jotain diagnoosia? Gastromania?

Nachot eivät suinkaan olleet se katastrofi, vaan viime yön uni. Maailman oli vallannut letaali epidemia, vampyyri- tai muu. Osa ihmisistä oli jo sairastunut, kodin ympärillä pyöri orpoja villilapsia joiden vanhemmat olivat saaneet tartunnan. Vaikka meillä oli oma evakuointi menossa, säälin lapsia ja käskin heidän tulla seuraavana aamuna oven taakse, niin toisin heille ruokaa. Muksujen ilme oli niin hurja ja eläimellinen, etten voinut olla varma ymmärsivätkö he enää ihmisten kieltä.

Tiesin, ettei tavaroiden keruulla ole aivan mahdoton kiire, aikaa oli ainakin seuraava päivä. Siksi ahnehdin ensin reppuuni monta paria kenkiä ja monenlaista turhaa kannettavaa. Lopuksi ymmärsin, että en enää palaa tähän elämään ja kotiin, otin mukaani vain välttämättömimmän ja myös talvivaatteet ajatellen jo seuraavaa talvea joka pitäisi ehkä elää metsässä. Tunnelma oli katastrofista huolimatta jotenkin iloisen odottava, sellainen luokkaretkimäinen.

Lähtöhetkellä pihalle tupsahti vanhuudenhöperö, sokea ja köpäkästi liikkuva valkoinen Murre-kissa. Sitä silitellessäni tajusin, ettei se jaksa kulkea mukana minne nyt olimmekaan suuntaamassa. Ehkä se kuitenkin mahtuisi rinkan sadesuojan taskuun?