Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet
syystuulet vaahterissa vaikeroivat
ja ilottomin lauluin iltaan soivat
nyt sähkölangat kuni kanteleet.
Se oli Koskennientä.
Mitähän tälle blogille nyt tekisi, lopettaisiko vai pitäisikö taas tauon. Sellaisen epämääräisen pituisen. On vielä sanottavaa, mutta juuri nyt tuntuu olevan aika muun. Ilotonta elo ei suinkaan Veikko Anteron tapaan ole, päinvastoin.
Jos jatkan blogissa, kirjoituksien kieli muuttuu juuri nyt takaisin suomeksi. Täällä se alkaa olla vähemmistökielen asemassa ja tunnen tarvetta käyttää ensimmäistä kieltäni. Suomen keskustelutunneilla olen herännyt huomaamaan kuinka paljon tavaraa sanavarastosta, idiomeista, värikkäistä ilmauksista on kadonnut niin minun kuin muidenkin puhekielestä. Mummon sananparsien ymppääminen puheeseen väkisin on keinotekoista, mutta jos sitä pitää pelastus- ja elvytysoperaationa niin ehkä se sallitaan. Ja suomalaisten sananlaskujen kääntäminen kansainvälisille ystäville kirvoittaa aina yhtä ihastunutta naurua ynnä ihmetystä.
Ei siis hyvästi, kuitenkaan vaan näkemisiin. Palaan kun on asiaa.
