On se vain niin

Että sushi on mun lempiruoka kaikkien hyvykkien joukossa. Suurin parhaustekijä on soijan ja wasabin liitto, mutta myös norin kalamainen maku yhdistettynä paahdettuihin seesaminsiemeniin tai miedot kasvikset vs. suolaisuus viehättää.

Vappua ei tänä vuonna vietetä tässä taloudessa, mutta päivällä tuli kamala sushihimo joten illalla oli syötävä vähän paremmin. Kokeilin California-makeja eli riisin/levän kääntämistä nurinpäin, täytteenä avokadoo, kurkkuu ja purjoo. Viiniksi kevytmielisesti kukkean rusinainen kaikkien nörttien lemppari Adobe Gewürztraminer.

Riisi päällipuolella-sushin kääriminen onnistui tuorekelmun kanssa hyvin, mutta tiiviiltä tuntunut rulla löystyi jääkaapissa jotenkin ja oli syötäessä jo turhan höttö. 

Lopputulos: vaikka riisiksi piti laittaa risottoriisiä, riisiviinietikkaa ei ollut, purjon joku lehdykkä taisi olla homeessa ja California-rullat ei kestäneet kasassa, niin setti oli niin hyvää! Parasta! Särkyneet Californiat kauhoin lusikalla kitaani soija+wasabikulhosta ja rusinamehua päälle.

Toinen tämän vuoden keväistä

Huhtikuun alussa NY:ssa naytti tältä. Ainakin Brooklyn Museum of Artissa näytti. Olipa hienoa kiertää Keith Haringin näyttely Keithin aikalaisen kanssa, joka kertoi miltä tuntui nähdä ensimmäisiä piirroksia metron käytävillä.




Ulkona oli vähän enemmän väriä.

Tofuparhautta

Aikaisemmin seesaminsiemen-paneroitu tofu edusti gourmet-kärkeä, nyt ykköstilan vei paistettu tofu karamellisoidun soijakastikkeen kanssa. Resepti Marianne Kiskolan Tofukeittokirjassa, jonka olen keittänyt kohta kannesta kanteen.

JÄRKYTTÄVÄN HYVÄÄ! Maissijauhoissa kieritetyt  seesamiöljyssä paistetut tofukuutiot uitetaan  karamellisoidussa sokerissa (mulla intiaanisokeria), kaveriksi soijakastiketta ja viinietikkaa. Simple and delicious!

Happamen, suolaisen ja makean yhdistelmä sopi mainiosti Klevner Pinot Blancin kanssa, vaikka viini olikin vähän turhan vaatimattomissa oloissa tässä pöydässä. Tofut lepäsi salaattipedillä, pippurinen rucola tasapainotti rasvaisuutta kivasti.  Tällaisella ruoalla alakulo saa kyytiä. Ainakin vähän kauemmas.

Ei se ollutkaan ainutkertainen tunne

Luulin, että blues-tagini jää näivettymään Joe Bonamassa-huuman haihduttua.Tässä tulee toinen: on fiilis johon keskitempoinen valitus puree kuin rabies, oikein etsimällä etsin Bonamassan hitaampia biisejä kuunneltavaksi. Melkein kuin itkuvirsiä :{

Pseudotieteellinen uni | Dreaming pseudo-scientific ones

Peitin ihoni sinisellä savella tai vahalla. Kun herätyskello soi, olin hyvin ärtynyt sen aiheuttamasta häiriöstä, olinhan juuri saamassa selville mannerlaattojen liikkeen ja mehiläisten katoamisen syyt.

I will cover my skin completely with blue clay, from head to toe. Eyeballs, inside of my mouth. Every inch of my body.

Waking up is so annoying, I’m  in the middle of solving both the movement of tectonic plates and the mass disappearence of bees.

Puolivalmis kässäri | A blockbuster script nearly done

Nyt en tahdo pysyä alitajunnan mukana, unet laukkaavat aika hurjissa sfääreissä. No any way, viime yönä tällaista kamaa:

tutustuin elokuvan päähenkilöön nimeltä Luis Theobald van Wyck [lausutaan fän wöik]. Kotoisin Dominikaanisesta Tasavallasta jossain toisessa todellisuudessa. Vastarintataistelijan poika, joka on tottunut elämään vuoroin rikkaudessa ja vuoroin maanpaossa. Elokuvassa Luisia esitti Johnny Depp (mielestäni huono valinta koska Luis oli 17-vuotias) ja hänen isäänsä Al Pacino.

Luis tarvitsi turva- tai piilopaikkaa tästä meidän todellisuudesta koska elokuva päättyi sihen että fundamentalistit tekivät rynnäkön Pacinon perheen kotiin ja Luis ainoana jäi henkiin. Täähän on vähän niin kuin Last Action Hero.

A blockbuster script nearly done

I’m getting to know intimately a fictional  movie character Luis Theobald van Wyck, a son of resistance fighter in Dominican Republic situated in some other reality. Luis is used to living either in exile or extreme wealth. I find the casting is poor: 17 years old Luis is played by Johnny Depp, Al Pacino starring as guerrilla father.

At the end of the dream Luis desperately needed a sanctuary within our reality, as the film ended with violent and fatal raid into Pacinos home. Poor Luis, orphan and alone in his universe.

Musiikillista tajunnanvirtaa

Spotifyn ja Fesen soittohistoriasta voi seurata ajatuksen kulkua ja musavaikutteiden ja -mieleenjuolahtamisten reittiä. Miten onkin tullut aina jostain jotain mieleen.

Alla lyhyt reittiopas Spotify-ajattelulle lauantai-illalle, ryydittäjänä Devils Rock Riesling:

Smack: Stepping stone Ai kun tykkään aina ja iänkaiken edelleen!
Paul Revere& The Raiders: alkuperäinen I'm not your Stepping Stone
aika lailla Smackin kaltainen versio jo on Sex Pistolsin Stepping Stone
anarkiasta in the UK tuli jotenkin mieleen Patti Smith: Because the night belongs to lovers
niin ja lisää laadukkaita naisartisteja on Chrissie Hynde& the Pretenders: Don't get me wrong
samaan aikaan tuon levyn kanssa kuuntelin Georgia Satellitesia: Battleship chains
yhtä lailla hyvä ja nykyisin unohdettu Raging Slab: Weatherman
vähän samoja vaikutteita on Nurmeksen omassa stonerhelmessä: Alpha Indigo
Alphastapa tulikin mieleen loistava Animal Alpha
tätä en oo koskaan kuunnellut mutta nimi on tuttu: 10cc
sama juttu, nimi tuttu mutta tuotanto ei: Siouxsie & the Banshees
olipa voimakas ääni leidillä, tätä seuraa Annie Lennox ja Blondie
Blondien aikalainen on The Police (1981)
Hei muistatko tään 80-luvulta: Paul Simon You can call me Al
[tätä hyppäystä en pysty taustoittamaan tai perustelemaan, kumpahan vain tuli mieleen] Freukkarit: Jaloviinaa
tosi vanhaa kamaa Jefferson Airplane: Somebody to love
pseudovanhaa Black Crowes: Hard to handle

Ja niin edelleen... En itsekään pysy ajatuksen kulussa mukana. Similar artist-lista on aika harvoin käytössä, seuraaja löytyy jotenkin aina tunteella. Nyt The Datsuns, seuraavana Danko Jones (sama alkukirjain). Musa ON. Uudet Eduskuntatalon edestä löydetyt TOSI laadukkaat kuulokkeet siirtää äänet suoraan aivolohkosynpsiin, tuntuu pahalta mutta hyvältä.

Haruki Murakami: 1Q84

Olo on Murakamin 622 sivun jälkeen "pleasantly distracted".

Murakami rakentaa maailman joka on vain luonnos, siitä puuttuu kaikki kolmiuloitteisuus ja täyteläisyys. Hahmot ovat samanlaisia hyvällä tavalla epäihmismäisiä, vieraannuttamisen tunne on viety äärimmilleen. Vaikka M. kuvaa täysin realistisesti ja yksityiskohtaisesti päähenkilö Tengon ruoanlaittoa, lauseita lukee kuin astrofysiikkaa, ihmetellen ja epäillen. 1Q84n maailma olisi spekulatiivinen jo ilman kahta kuuta taivaalla ja kuolleen vuohen suusta tulevia väkeviä Pikku Ihmisiä. Luonnosmaisuus, blankko maailma on positiivinen määre tässä tapauksessa. Miljöön mitäänsanomattomuus ja mitättömyys antaa tilaa tarinalle ja henkilöille, niin kuin värikkäät paperinuket tarvitsevat yksivärisen taustan erottuakseen.

Murakami kuljettaa tarinaa Kafka on the shore-kirjan tapaan kahden keskeisen henkilön kautta vuoroluvuissa. Aomame [herne japaniksi] on tehokas pahismiesten tappaja, Tengo puolestaan ei mikään-kukaan joka joutuu aivan sattumalta osalliseksi eriskummallisiin tapahtumiin. Kissat ovat taas tarinassa mukana, pienessä sivujuonen kuljetuksessa tällä kertaa.

Etsinnän, yksinäisyyden ja vierekkäin kulkevien todellisuuksien teemat nivoutuvat muihin tekijän kirjoihin, henkilöihin samastuminen on täysin mahdotonta ja ainakin minua sivuhenkilöiden tausta kiinnostaa enemmän kuin etualalla olevien.

Ellen tietäisi, että Murakami on kirjoittanut osan 3, olisin jäänyt repimään hiuksiani viimeisten sivujen käänteissä. Tai ehken sittenkään, jossain vuodessa 2K12 tarina voisi päättyä niin kuin se päättyy.

Pidin hurjasti!

Combat-uni

Viime yönä piileskelin zombeja kartanossa, ajojahti ihmislajia kohtaan oli alkanut. Onnekseni zombit olivat vasta äskettäin muuntuneet zombeiksi, joten aivojensyöntihimo oli niille uutta eivätkä ne olleet vielä järin järjestäytyneitä. Eräs puolittain ihmisennäköinen jopa päästi minut käsistään ja neuvoi paikan jonne piiloutua. En osannut olla kovin huolissani hengestäni, toki tilanne oli vakava muttei aivan hirvittävän pelottava kuitenkaan. Ehdin katsella kartanon kauniita art nouveau-koristeita ja lyijylasitöitäkin piilopaikastani.

Unen päätteeksi kohtasin 3-4 zombia lähitaistelussa. Aseenani oli vain piirongin päällä olevat esineet: messinkinen ovenkahva, vanhoja kynttilöitä ja kynttilänjalkoja. Asettelin aseeni pitsiliinalle mahdollisimman lähelle ja aloitin heitellä puoliksi poltettuja kynttilöitä zombijoukkoa kohti. Herää siitä sitten pikkukaupungin uniseen arkeen laittamaan pyykkikonetta päälle ja laatimaan ostoslistaa automarketiin.

Melkein realistinen rikosdraamauni

Odotin samaa bussia kuin alakouluun mennessä kun huomasin kauempana maassa jotain outoa. Tarvoin mutaisen pellon halki, löysin 1950-luvun aukinapsautettavan käsilaukun ja sieltä pilkottavan lompakon, tyhjän. Joku nainen oli kadonnut, joko henkirikoksen uhrina tai vapaaehtoisesti. Kadonneen naisen kampaus oli tyyliä "beehive", näin kommentoin asiaa englanniksi.

Kun pyyhin lompakkoa puhtaaksi mudasta, huomasin että bussipysäkin ympäristö oli täynnä naisten vaatteita, mekkoja ja sukkia.

Kyseessä oli joko joukkomurha tai paikallisten naisten salainen joukkopako (bussilla?) parempiin oloihin. Päätin ryhtyä selvittämään asiaa. Todennäköisimmät epäillyt olivat joko lähitalojen miesväki, lapsuuteni tutut ihmiset tai sitten vampyrit. Toivoin salaa, että murhaajaksi osoittautuisi mieluummin tuttu mies, muuten kaikkia vampyyreja syytettäisiin ja vainottaisiin taas urakalla.

Wide world 2.0

Tämä ei ole totta, tämä on uni. Ettei joku nyt luule.

Maailma on litteä pannukakkumainen pienoismalli, mittakaava sellainen että esim. NY:n Midtownin pilvenpiirtäjät ulottuu vyötärölle saakka. Lätyn reunat eli ulkomeri on pursotettu kermavaahdolla. Maailman päällä täytyy liikkua varovasti ettei kermavaahto sotkeennu tai historian kulku häiriinny. Maailma on siis toimiva, mm. Gettysburgin taistelu juuri menossa jossain. Miniukot possauttelevat minipyssyjä ja ilmassa leivuu miniruutiusva.

Paitsi maantieteellinen, mailma on kronologis-historiallinen (vrt. Gettysburg tuossa edellä). Eri puolilla on menossa livenä eri historian ajanjaksot, niitä voi käydä siellä ihmettelemässä. Paras tapa liikkua maailmassa on tarzanmainen köysiä pitkin eteneminen niin etteivät jalat kosketa maata.

Koska maailma on niin ihmeellinen ja ihana, sitä käy ihmettelemässä suuri määrä ihmisiä. Jossain vaiheessa huomataan että koirat ovat vieneet hampaissaan kumiset mutta elävät dinosaurukset kyseiseltä alueelta ja ajanjaksolta. Mistä uudet tilalle? Olisiko dinot pitänyt luetteloida niin niiden korvaushinta olisi ollut tiedossa?

Heiluttelen itseni liaaneja pitkin katselemaan Eiffeltornia ja New Yorkia. Mietin hiljaa mielessäni mitä maailman reunan takana, ulkomeren kermavaahdon alla on ja aion vielä joskus käydä katsomassa senkin.

Aamulla oli mainion hilpeä mieli.

Toisen kerran Café Blossom

Koska tykästyin ruokaan ja paikan ilmeeseen, houkuttelin I:n ja K:n Upper West Sidelle Café Blossomiin viimeisenä NY-iltana. K tilasi lasagnen, I saman caesarsalaatin kuin minä lounaalla ja mulla oli pizza bites + sweet potato fries.

Pizzapalojen pohja oli ihanin koskaan syömäni: pannupizzan olemus mutta kevyt ja rasvattoman oloinen. Pizzapala ei painanut haarukassa juuri mitään. Vegaanijuusto oli hyvää, sopivan venyvää ja sopivan rasvaista. Bataatit menivät melkein jälkiruoasta, niin makoisia ne olivat.

Varsinainen jälkiruoka oli suklaakakkupala jota ei kolmestaan jaksettu syödä kokonaan! Järkyttävän suuri ja hyvä! Moussekerroksia tahmean suklaisen kakkupohjan välissä, päällä mokkakuorrutus. Soo good.

Illan sitcom oli laskun maksu, kahdella oli luottokortti ja loput maksettiin käteisellä. Itse kunkin osuuden laskemiseen tippeineen meni ainakin 10 minsaa ja sen kakkupalan verran. Tarjoilijakundin kärsivällisyydestä plussaa loistavan ruoan lisäksi siis...

2x deli tai maailman paras kouluruoka?

14th Streetillä, lähellä Salmagundi Clubia on deli, jonka buffetpöytien äärellä viihdyttiin useammankin kerran. Vegesyöjä sai kerättyä oikeaoppiset proteiinit tofusta, ja mulla oli lautasella tuplat kun mätin annokseeni sekä tofua että juustoa... Mac&cheese, marinoidut avokadot, munasalaattia... Monta jenkkiherkkua ja kaikki tuoreina+hyvinä. Ison ison kulhollisen hinta oli jotain 6-8 dollarin luokkaa.

Bank Street Collegen keittola tarjoili ehkä maailman tai ainakin Amerikan parasta kouluruokaa: luomua, paikallista, tuottajat käy koulussa kertomassa mitä tilalla tehdään ja lapset vierailevat farmilla. Pahviset ruokailuvermeet kierrätetään, juomat tarjoillaan isoista sammioista eikä muovipulloista. Luonnollisesti kasvisversio, pitkä salaattipöytä, hedelmiä... Manhattanilla siis! 

Koulu ei muutenkaan ollut aivan tavallinen massaperuskoulu, enemmänkin Steiner/Montessori -tms. Koulun buffetpöydässä oli kaikkien muiden herkkujen lisäksi melkein-Elvis-voileipää: auringonkukansiementahnaa, hunajaa ja banaania. Nomskis.

Nämä päiväni newyorkerina ja samalla myös brooklynitena

Aamulla nappasin vauhdissa laihan mutta suuren suodatinkahvin ja bagelin delistä matkalla paikasta A paikkaan B. Vietin sunnuntai-aamupäivän Brooklyn flea-kirpputorilla looking for tchotchke and other whatnot. Lounaaksi takeaway salaatti, panini ja jäätee. Kävelin päin punaista joka liikennevaloissa.

Jos olisin viettänyt päiväni täydellisen newyorkerina ja hipsterinä, olisin lisäksi:
- pukeutunut haalariin (mieluiten valkoiseen)
- käyttänyt purjehduskenkiä tai mokkasiineja
- jumpannut mielipuolisena Insanity-cd:n tahdissa. Liikkeet on lainattu armeijan erikoisjoukkojen koulutussessioista. Toisaalta voisin ostaa samasta tv-puodista myös kapselin, joka laihduttaa ilman hulluna hikoilemista. Why bother?
- täydellisessä päivässä olisin voittanut 640 miljoonaa dollaria lotossa. Nyt ne taalat meni Red Budiin, Illinoisiin. INFO: keskiverto-amerikkalaiselta kahden työssäkäyvän perheeltä menisi 12 800 vuotta ko. summan ansaitsemiseen. Valtojen hallitukselta kuluu tunti 29 minuuttia summan kuluttamiseen.

Itsepetos jatkuu vielä hetken, mutta kyllä yöllinen Atlantinylitys karjaluokassa ja tästä huvista seuraava jetlag sitten palauttaa maan pinnalle.

Noodle Pudding

Illallistin Brooklyn Heightissa (mighty mukava neighbourhood, muuten) pohjois-italialaista muonaa tarjoilevassa Noodle Puddingissa. Raflassa kelpaa vain käteinen, se on ahdas ja meluisa ja tarjoilu voi olla hidasta. Olin myös vähän epäilevä ruoan suhteen etukäteen, ja hintakin tuntui kovalta.

Lopputulos n. 4 tunnin ja Gewürtztraminerin, antipastin, pastan, secondo piattin ja dolce-valikoiman jälkeen $71 tippeineen tuntui aivan kohtuulliselta. Ruoka oli hyvää ja sitä oli paljon! Kahta lajia artisokkaa, niin pähkinäistä parmesaania että pelkäsin saavani siitä allergiareaktion ja melkein parempaa tiramisua kuin itse teen! Ruoka saa täydehköt pisteet, puitteissa lievää viilauksen varaa mutta kaiken kaikkiaan buono, quasi eccellente.

Uusia ja tuttuja naamoja

Natural History Museum näytti aluksi valtavalta museomyymälältä. Siellä on käynnissä iso remontti, vieläkö lie Night at the Museum-tuhon jälkien korjausta? Kun aikani siellä kuljeskelin, niin löytyihän sieltä muutakin kuin pehmodinoja ja tiedesettejä for only $19,99 each.

Luurankoja oli kunnioitettavan paljon, sekä entisistä että nykyisistä eläimistä. Ja kyllä vain, Tyrannosaurus Rex oli vaikuttavin. Sillä on niin hirveän isot leuat, ja se olemuksen jäntevyys rankonakin. Entäs jos olisi ollut bändi nimeltä Micropachycephalosaurus, radiojuontajat olisi repineet hiuksensa.

Kuvasin museossa vain hauskoja naamoja, miettimättä sen kummemmin mistä päin maailmaa kyseinen naama on kotoisin.  Miten hellyttävä tappajavalas! Keinutyypit oli myös hauskat, ja kettukulho ja llama. Kaikki taisi olla Etelä-Amerikan peruja (pun intended).Tuohon jagulaariin ihastuin silmittömästi, täytyy käydä katsomassa sitä uudelleen joskus, esim. ensi joulun aikaan.

Muutos matkakohteessa?

Vaihdoin paikkaa, ja majoitun nyt Rio de Janeirossa. Hotellihuone on aika vaatimaton, mutta reilun kokoinen.  Aurinkoterassilta on hieno näköala, kasvit ja tuoksut ovat huumaavia. Salsan säveliä kuuluu jostain, ja eksoottiset linnut laulavat sademetsässä.

Oikeasti, kävin Macy’sin Brasilia-teemaisessa kukkashow-teltassa ja tuo hehtaarihalli on Lord&Taylor -tavaratalon sovitusHUONE. Ilmastoitu ja opiskelijayksiön kokoinen, sinne mahtuu tanakampikin newyorkilaisleidi peilaamaan ja sovittelemaan.

Kukkashow’ssa kannatti käydä: mulle maksettiin kymppi kun vierailin siellä :D Sain kympin lahjakortin tavarataloon, ja niinpä $12 T-paidalle ei jäänyt paljon hintaa.  Vierailija-alen käyttäminen sen sijaan on hankalaa, koska 10% alen saa vain normihintaisista tavaroista, ja kaikki siellä on jo  alennettu. Naisten Levi’s-farkut oli järjestään alle $49, mutta sitten miestenosastolla ei ollut kuin yhtä mallia. Kauheesti ne tavarat houkutti ostamaan, mutta hitto kun en tarvitse mitään. Iltapukujakin piiiitkät rekit ihan pilkkahintaan.  Sovittelin Ralph L:n  ja Donna K:n riepuja, muutamalla kympillä olisi irronnunna. Ostin sitten vain tennarit.

Café Blossom

Edelleen Upper West Sidella, Café Blossom.

Burgerit ja sandwichit näytti tosi isoilta ja maukkailta, tuli vähäinen annoskateus kun sain eteeni värittömän vaaleavihreän caesarsalaatin avokadolla. Salaatti oli onneksi hyvää ja vegaaniparmesaani meni aivan täydestä. Annos oli burgereihin ($12-15) nähden hinnakas, $15 tipittä. Seuraavan kerran otan sen sandwichin.