Kate Thompson: Yön eläjä

Thompson kuvaa tuoreessa nuortenkirjasssaan Irlannin haltia-perinnettä kaikessa raadollisuudessaan, haltiat eivät siellä ole koskaan olleet mitään Disney-söpöliinejä vaan pelottavia, veren- ja kostonhimoisia olentoja joita on pienuudestaan huolimatta kunnioitettava ja hyviteltävä. Kannattaa täyttää iltaisin maitokuppi portaille, se on pieni hinta haltian pysymisestä tyytyväisenä.

Rob on 14-vuotiaana jo aika kovaksikeitetty pahis, ja kirjan alussa pojan rötöstelyyn, pössyttelyyn ja muihin töllöntöihin kyllästynyt Robin 28-vuotias äiti (kyllä vain) muuttaa Robsonin ja pikkuveljen kanssa maalle. Talon entinen asukas on kadonnut jälkiä jättämättä, ja Rob kuulee taloon liittyvän kaikenlaista legendaa tapetuista lapsista ja vaihdokkaista. Kun pikkuveli alkaa liäksi höpötellä koiranluukusta sisään tulevasta pikku naisesta, on melkein fantasiatarina valmis alkamaan. Ei ihan fantasiaa, irlantilaista realismia? Sitä samaa realismia kuin E-Amerikassa, muualla siihen lisättäisiin yksi sana eteen.

RRRoberto on ihana päähenkilö! Juuri sellainen, johon ihastutaan ja ajatellaan: "kyllä minä sen saan tekemään parannuksen ja kääntymään rikoksettomalle tielle". Ja joka ei tee eikä käänny ja on ihana silti.

Michael Grant: Gone

Jokaisen nuoren haave toteutuu kirjan alussa: *puf vaan* ja kaikki yli 15-vuotiaat katoavat maailmasta. Aluksi kaikki on yhtä suurta huvipuistoa, mutta pian nuoriso huomaa että jos rajoja asettamassa tai rangaistuksia antamassa ei ole vanhempia, joku tekee sen joka tapauksessa. Ruoka ei ilmesty jääkaappiin itsestään eivätkä tulipalot sammu ilman sammuttamista. Niin kuin tässä ei olisi riittävästi ongelmaa, ovat eläimet ja ihmiset mutantoituneet samaan syssyyn kummalliseen ja pelottavaankin suuntaan.

Jotain pitäis tehdä. Sam Temple ei haluaisi olla sankari, but someone's gotta do it, vaikka Samin 15-vuotissynttäri ja *puf* odottaa ihan kulman takana.

Modernisoitu ja kauhu-scifi-elementtejä mukaan poiminut versio Kärpästen herrasta. Teemoina ei yhtään sen pienempää kuin valta, vapaus, lojaalisuus, petos, ystävyys ja vähän rakkauskin.

Nopea ja tehokas lukukokemus, vaikka tajusin vasta kirjan kolmannella neljänneksellä sen olevan piiitkän sarjan aloitus. Nyt olen lukukoukussa jatko-osiin, kakkosena tilauksessa Hunger.

Poeles de Carottes, Strasbourg

Poêles de carottes: meloni-gazpacho ja marinoituja luumuja kaneli-rahkassa, s'il vous plaît.

I want the best of both worlds

Strasbourg ja Alsace näyttäytyi syyskuisessa auringonpaisteessa, tukevaa ruokaa ja viiniä kului hauskassa seurassa runsaasti ja usein. Vegeravintolassa Poêles de carottes söin meloni-gaspachoa, peruna-pinaatti-sieni -quichen sekä marinoituja luumuja kaneli-kvarkissa (joo tiedän että se on rahka, mutta kvarkki kuulostaa scifiharrastajan korvaan niin hyvältä...).
Kaupungin toiseen Au Potiron -kasvisravintolaan sitten seuraavan kerran.

Café L'artichautin broccoli-vuohenjuustoquiche kuvassa, petit salad verte ei ollut ihan petit. Itsetehdyssä siiderissä maistui siman ja jonkun muun raikkaan maku, alkoholia ei varmaan ollut paljon.

Söin siis viikonlopun aikana muutamiakin piiraita (tuossa yllä ei ole listattu kaikki, mm. tarte flambée sans jambon uupuu). Alsassin perinneruoka muistuttaa tsekkiläistä: hapankaalia, tanakkaa lihaa ja sisäelimiä eli ei mikään kevyt kasvisruoan ystävän toivekeittiö. Onneksi on piiraat.

Vielä kuva huolettoman pitkältä lounaalta Colmarissa. Viini tarjoiltiin karahvista ja vihreäjalkaisesta jotka oli ihan söpöjä siinä kontekstissa, mutten kuuna päivänä ottaisi moisia kotiini. Lasin sisällön kuitenkin toin, yksi pullo Rieslingia odottaa syksyn synkkiä iltoja.

Ei Edam, A'dam

Tiukka työreissu takana, hyvä että ehti edes syödä välillä. Amsterdamissa De Bolhoed -vegeravintola oli hintansa väärti, päivän vegaanilautanen sisälsi mm. paahdettua kurpitsaa ja seesaminsiemeniä, pinaattirisottoa, puy-linssejä, tilliporkkanaa, salaattia, grillattua salaattifenkolia (?) ja vielä jotain jonka olen jo unohtanut. Ekoviini päälle ja tyytyväinen joukkiomme poistui kuvut täynnä. Tarjoilu oli hitaahkoa, koska yksi poninhäntäinen kundi tuntui hoitavan kaikki pöydät. Mutta meillä ei ollut kiire. Raflan nurkkapöydässä nukkui hyvinsyöneen näköinen punainen kissa, jolla ei liene hädän päivää ainakaan kasvislisukkeiden suhteen. Toivottavasti vegekokki tarjoilee kissalle myös lihaa, kuitenkin.

Toinen listalla ollut kasvispaikka, De Waaghals ei ollutkaan auki lounasaikaan.
Onnekseni sen vieressä oli luomupuoti josta koriin ja kotiin tarttui luomu-Maasdammeria.

Muita onnistuneita ruoka-annoksia löytyi Den Haagista, pieni Zebedus-niminen ravintola Grote Kerkin kupeessa tarjosi maukkaita punajuuri-gnoccheja.
Den Haagin vegepaikka De Zon oli täynnä ja ilman pöytävarausta sinne ei ollut asiaa. Tästä viisastuneena varasin pöydän Bolhoediin, joka sekin pullisteli iloisia vegetaristeja illan mittaan. Delftin illallispaikkaa en viitsi tässä edes mainita, pasta-annoksen hinta oli 2,95 ja just siltä se maistuikin... Lisäksi söin keskivertomuonaa hauskassa pannukakkukarusellissa.

Mooi se on, se Amsterdam.