Minun Amerikkani

Katsoessani Brokeback mountain -leffaa tajusin, että olen muodostanut mielessäni Amerikan maisemat Annie Proulxin ja Anne Tylerin kirjallisten maisemien mukaan. Erityisesti Proulxilla maisema, yleisimmin Wyomingin seutu on tarinoissa tärkeässä osassa. Laivauutisiakaan ei olisi voinut toimia muualla kuin New Foundlandissa, eihän? Ihmisten toiminnan pienuus luonnon äärellä ja toisaalta ihmissuhteiden monimutkaisuus vs. yksinkertainen, karu luonto tekevät Proulxista loisteliaan maiseman kuvaajan.

Tyler sijoittaa ihmisensä pittoreskeihin ja/tai eksentrisiin pikkukaupunkeihin, joissa on korkeintaan parikymmentä tuhatta asukasta. Kun vielä lisätään maisemaan Northern Exposure, on soppa valmis. Minun mentaali-Amerikassani ei taida olla suurkaupunkeja lainkaan? Pitäisi varmaan lukea Paul Austeria.

Leffa oli muutenkin niin ajatuksia herättävä, että kelailen sitä vielä tänään (kolme päivää katsomisen jälkeen). Suren ja iloitsen ihmisen valintojen tekemisen ja hetkeen tarttumisen vaikeutta. Itken ja nauran aidon ainutkertaisen rakkauden saamista ja sen menettämistä.

Luin novellin heti leffan katsomisen jälkeen, ja tuli hassu ja hyvä olo. Kuin Ang Lee yhdessä käsikirjoittajan kanssa olisi poiminut novellista peukalon mittaiset miniatyyrihahmot ja kasvattanut ne ihmisiksi. Tai näyttänyt ne katsojalle suurennuslasin läpi.

Coraline ja toinen todellisuus

Minusta ei saisi millään vakavasti otettavaa elokuva- tai kirjallisuuskriitikkoa. Katson tai luen varsinkin fantasian puhtaasti fiiliksellä, kaikenlainen analyyttinen erittely tulee vasta jälkijunassa - jos lainkaan. Neil Gaimanin Coraline varjojen talossa -kirjasta en ollut hetkeäkään ajatellut sen kuvastavan siirtymävaihetta lapsuudesta nuoruuteen, kunhan pelännyt ja jännittänyt ja ollut ihmeen tunnussa mukana.

No kuitenkin, katsoin elämäni ekan 3D-leffan nenän varrelta valuvien lasien läpi. Coralinen maailma näytti oikealta ja hyväksyttävältä, hahmot tunnistettavilta ja tunnelma oli ainakin yhtä hyytävä kuin kirjassa. Leffan ikäraja oin K7, se tuntuu turhankin väljältä.

Kritiikeissä taustamusiikki-lallatus on jakanut mielipiteet, minusta se toimi. C:n isän ja käsien soittamasta biisistä sen sijaan en kummemmin diggaillut. Samoin Wybie oli turha, tai nukkien tematiikan lisääminen jo muutenkin aika paksuun symbolisoppaan. Kirjaan verrattuna käytävä varjojen taloon ja hiirisirkus oli laadittu visuaalisesti kiinnostavammin kuin mielikuvitukseni osasi ne minulle esittää. En ollut uhrannut ajatuksia käytävälle, ennen elokuvaa siis. Tai varjojen talon/toisen todellisuuden valaistukselle.

Kaiken kaikkiaan ihan hlkulla neljän tähden leffaksi, sekä aikuisen näkökulmasta että ikään sitomattoman fantasian ja taian ystävän näkökulmasta.