12.11.2007

Matkustamisesta

Olen ihan oikeasti koettanut miettiä vaihtoehtoja paikalle, missä haluaisin viettää seuraavan, puolipyöreän syntymäpäiväni. Mutta en taida haluta viettää synttäreitä muualla kuin Prahassa. Voisin harkita esim. Lissabonissa tai Roomassa piipahtamista sieltä käsin, mutta juhlani pidän siellä missä on hyvä olla.

Pitäisikö haluta matkustaa muuallekin? Olenko vähemmän globetrotter jos hengailen aina vain samassa kaupungissa? En nouse kovin korkealle kyselyissä, joissa kysytään mm. kuinka monessa meressä olet uinut...

11.27.2007

Nähtyjä leffoja: Beowulf, The Dark is rising

Yskäisenä reissussa olo on toiseksi inhottavinta, voiton vienee kuumeessa& yskäisenä matkailu...

Katsottiin Beowulf päivä ennen Suomen enskaria: animointi oli osin erinomainen, osin hyvä ja osin kökkö (liikkeet, mm. laukkaavat hevoset). Hahmojen kasvot olivat aidonnäköiset, etenkin Ray W. Pidin draamallisesti ihan onnistuneena visuaalisena seikkana sitä, että mitä vähäisempi sivuhenkilö oli kyseessä, sen epämääräisemmät kasvonpiirteensä olivat. Harmi ettei niin voi tehdä eläville näyttelijöille.
Neil G. ilahdutti taas kässärin tekijänä: haluaisin joskus nähdä Neverwherenkin. Ei ehditty 3D-esitykseen, mutta mulle räiskettä oli ihan riittävästi näinkin. Korjattiin samalla yleissivistyksen aukkoa, mulla oli etukäteen Beowulfin tarusta vain käsitys että paljon tapetaan ja testosteronia riittää. Ja olin ihan oikeassa! Viihdyttävä pala, jos mesoaminen alkoi kyllästyttää tai peikon sisukset ällöttää, animoinnissa riitti tutkailtavaa.

Toinen reissussa nähty leffa oli The Seeker: The Dark is rising. Tämä dark kirjoitetaan siis isolla. Hirvitti, jännitti ja pelotti etukäteisarviot leffasta, koska mulle Susan Cooperin Pimeä nousee-sarja kuuluu fantasian top5-listalle edelleenkin. Kun päästään yli ekan osan laimeuksista, pitää teksti otteessaan kuin kalmari. Vielä nytkin niskakarvat nousevat pystyyn kirjoja lukiessani, mitenhän sitten oli 10-vuotiaana??

Elokuva ei mitenkään voinut täyttää kirjan luomia odotuksia, eikä se kovin merkittävä teos ollutkaan. Paha/pimeä henkilöityi liikaa Christopher Ecclestoniin, vaikka sen PITÄISI olla koko ajan, kaikkialla tapahtumien ja henkilöiden ympärillä. Jenkkinäyttelijät tuntuivat artikuloivan ihan hupsusti, eikä Merl- hups, Merriman Lyonin hahmo istunut LOVEJOYlle lainkaan, vaikka McShane olikin kaitakasvoisempi kuin sutkina antiikkikauppiaana. Lisäksi eräs Stantonin perheeseen liittyvä lisäys oli täysin irrallinen, irrationaalinen ja turha.

Ukkoseni, joka ei ollut kirjaa lukenut, nautti enemmän mutta piti leffaa selvästi nuoremmille suunnattuna. Jaa, minä en ole koskaan ajatellut että Cooperin kirjat eivät olisi juuri minun ikäiselleni tarkoitettuja, olinpa sitten 10, 20 tai 30 .

Summa summarum: leffa olisi voinut olla onneksi vielä paljon huonompi. Mutta se olisi olisi voinut olla niin paljon parempi, pääsemättä silti kirjan tasolle. John Hodge on sentään tehnyt käsikirjoituksen Trainspottingiinkin.

11.12.2007

Hello Eddie ja Benjamin Breeg

Mitähän tuli tehtyä kun varasin liput Maidenin keikalle. Onkohan siellä muita kirjaston tätejä?? Jihuu :)

10.15.2007

Stardust-leffa

En muistaakseni pitänut Neil Gaimanin Stardust-kirjaa mitenkään erityisen nerokkaana, kun sitä tulee väkisin verrattua American Godsiin, Coralineen, Sandmaniin tai vaikka Neverwhereen (minä pidin kirjasta, sanottiinpa siitä mitä tahansa). Mulla ei ollut elokuvasta mitään ennakko-odotuksia, ja se olikin positiivinen yllätys.

Ainoat miinukset antaisin musiikista ja maisemista: miksi oi miksi niin monissa fantasiaelokuvissa ratsastetaan helmat/hiukset/parta hulmuten jylhissä Uuden Seelannin (näköisissä) maisemissa ja taustalla soi Nightwish-mäinen mahtipontinen musiikki sinfoniaorkesterilla höystettynä? Tämä ei ole dissaus Nightwishin suuntaan, olen päinvastoin vähän loiventanut mielipiteitäni bändistä, ja saatan jopa ostaa liput joulukuun konserttiin. Mutta kuitenkin: miksi?

Gaimanin pohjateksti tuo peruspullafantsuun huumoria, intertekstuaalisuutta ym., joten olisi ollut oikeus ja kohtuus että se olisi näkynyt myös ääni- ja maisemamaisemissa.

Muuten leffa oli viihdyttävä, Claire Danes (aikuistunut menneiden aikojen lempparini My So Called Life'n päähenkilö) säihkyi tähtenä ja Learmaiset kuolleet prinssiveljekset olivat ihastuttava näky istuessaan naama lytyssä tai vasara päässä takan reunustalla.

On varmaan lukaistava Tähtisumua uudelleen, tai jopa harkittava sen hankkimista muiden Gaimanin ohella omaan hyllyyn.

Marraskuussa Prahaan

Ruotsalaiset ovat jalomielisesti lainanneet Tsekkiin ruotsalaisten aikoinaan Prahasta pöllimän Codex Gigas-kirjan, kirja on näytteillä kansalliskirjastossa.

Carmen menee kansallisteatterissa, siihen on jo liput. Aidaan ei lippuja, ajattelin käyttää toiseen lippuun kantiskortin etua -20%, opiskelijakortilla saa ylemmiltä parvilta lipun hinnasta -50%

Odottelen keikkakalenterin päivittymistä marraskuulle, Malostranska beseda on vieläkin remontissa. Näinköhän siihen tuleekin jotain hienompaa ja kalliimpaa kuin se entinen ihana räkälä... Kääk, juuri sattui netistä silmään PraguePostin artikkeli viime vuodelta: MB avataan syksyllä 2007 kulttuurikeskuksena, jossa myös ravintoloita ja kahviloita. Na shledanou sitten entinen viihtyisä MB!

Ja miehelle on ehdottomasti esiteltävä Reonin fantasiataidenäyttely, se oli jotain niin kitschiä mutta silti vaikuttavaa, etten pysty sitä kuvailemaan vaan se on nähtävä itse.

En ole ehtinyt ajatella reissua työkiireiden takia, mutta unissa näen milloin Prahan katuja, milloin linnan silhuetin. Luin Mauro Bosellin Dampyr-fantsusarjakuvasta Prahasta kertovan osan, toinen sattumalta käsiini sattunut Prahasta kertova kirja oli Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Devoted souls. Taidetoimikuntien residenssin kuvaus oli yksityiskohtia myöten kohdallaan...

10.11.2007

Meg Rosoff: Poikkeustila

Vaikuttava, vaikuttava kirja. Löytyy nuorten Voltti-sarjasta, mutta myös aikuinen lukija on mykkä sen edessä.

Kirja, niin kuin kaikki fiktio pohtii: entä jos, what if...
Entä jos 2000-luvulla syttyisi perinteinen sota, ei siis ydinsota vaan armeijoiden sotima kolmas maailmansota? 15-vuotias Bella tulee brittiserkkulaansa juuri sodan kynnyksellä, kun telkkarin uutiset kertovat 700 tai 70 000 ihmisen kuolleen pommi-iskussa jossain kaukana. Uutiset eivät tunnu nuorisoa hetkauttavan, kunnes tapahtumat lähestyvät ja lähestyvät ja kohta onkin täysi rähinä päällä.

Miten 2000-luvun ihminen, joka on tottunut tyydyttämään kaikki tarpeensa asap 24/7, sopeutuu elämään, josta on riisuttu pois kaikki tuttu? Mitä ihmisestä jää jäljelle kun pinta häviää?

Kirja pohtii isoja asioita; ihmisyyttä, rakkautta ja ystävyyttä. Paitsi teema, myös kieli on ilahduttavan taidokasta ja tuoretta, Bella ei välitä välimerkeistä tai alkukirjaimista aivan viime sivuja lukuun ottamatta. Lopussa tilanne onkin täysin muuttunut, Bella on muuttunut ja ympäröivä maailma myös. Onhan toki kielenkin muututtava.

9.24.2007

Listojen tekotarve

Se joko on tai ei. Siskollani se on, hän saattaa vaativassa listaustilanteessa (kesälomareissulle lähtö tms.) laatia listan muistettavista listoista... Mulla se on jossain määrin, on ihan kiva laatia listoja
- leffoista jotka pitäisi katsoa
- kirjoista jotka pitäisi lukea
- kirjoista jotka ovat muuttaneet elämääni
Ymmärrätte varmaan periaatteen?

Listantekotarvetta on ollut myös Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto -kirjan päähenkilöllä Robilla. Kirja on muutenkin hykerryttävä lukukokemus, ainakin ihmisille joilla on Vakava Asenne musiikin suhteen (ks. edelliset postaukset). Jaan täysin Robin huolen siitä, onko mahdollista jakaa elämä sellaisen ihmisen kanssa, jonka musiikkimaku poikkeaa täysin omastasi?

Rob jäsentää (epäonnista) elämäänsä ja (epäonnisia) ihmissuhteitaan listojen avulla. Tässä listaus (!) Robin listoista
- 5 biisiä, jotka haluaisin soitettavan omissa hautajaisissani
- 5 artistia jotka pitäisi ampua jos tulisi musiikkivallankumous
- 5 parasta levynaloitusbiisiä

Toinen hyvä listakirja on Erlend Loen Supernaiivi. Kuinka ollakaan, taas on päähenkilönä mies, jonka elämästä puuttuu suunta, ryhti ja tarkoitus. Hän ottaa listojen teon vielä vakavammin kuin Rob ja listaa mm. seuraavia
- asioita, joita maalaisin jos olisin kuvataiteilija
- asioita, jotka innostivat minua kun olin pieni
- eläimiä, jotka olen livenä nähyt
- ominaisuuksia esineelle, jonka haluaisin omistaa juuri nyt

Tästä johdannosta pääsen itse asiaan, eli olen koonnut mielessäni listaa minuun vaikuttaneista elokuvista ja kirjoista. Ne eivät ole PARHAITA katsomiani/lukemiani, vaan niitä jotka jäävät mieleen kaihertamaan elämyksen jälkeen jopa vuosiksi. Ko. kuvia en välttämättä halua koskaan enää katsoa uudelleen, mm. Leaving Las Vegas ja Tideland. Kertakatsominen riitti. Leffalistan alku näyttää tältä:

- Mike Figgis: Leaving Las Vegas
- Marc Caro & Jean-Pierre Jeunet: Delicatessen, La Cité des enfants perdus (Kadonneiden lasten kaupunki)
- Jean Cocteau: Orphée
- Jim Jarmusch: Dead man
- Terry Gilliam: Tideland

8.10.2007

Tunteiden top10

Erään väitöskirjan mukaan (Seija Tuovila, 2005) suomalaisten 10 käytetyintä/yleisintä tunneilmaisua ovat
1. viha
2. ilo
3. rakkaus
4. suru
5. pelko
6. onnellisuus
7. kateus
8. ahdistus
9. väsymys
10. masennus

Tätä voi jalostaa kotikäyttöön! Tässä tämän aamun henkilökohtainen top5 tiedoksi kaikille (suluissa virallinen sijoitus):
1. väsymys (9.)
2. odotus (103.)
3. uteliaisuus (116.)
4. levottomuus (53.)
5. ihmetys (57.)

8.02.2007

Onko ryhdyttävä uskomaan kohtaloon kun törmää unelmaansa

Netissä prahalaisia kiinteistövälittäjiä selatessani törmäsin unelmaani. Jos kohtaa unelmansa, onko silloin jätettävä kaikki, irtisanottava ja irtisanouduttava ja myytävä tai poistettava turha omaisuus ja lähdettävä?

50 neliön vuokrakämppä U lužického semináře -kadulla, vuokrataan myös lyhemmäksi aikaa. Vuokrakin vain 18 000 CZK + poplatký tietysti.

Kuumeinen mietintä: miten olisi varaa pitää asuntoa talven yli? Montako kertaa siellä pitäisi käydä jotta se tulisi halvemmaksi kuin hotelli? Saisiko joitain muita jakamaan vuokraa, muita prahankävijöitä?

Jos ja kun en nyt voi, pysty, uskalla, tuleeko samanlaista tilaisuutta vastaan toista kertaa? Kuinka paljon kaduttaa myöhemmin Suomen pakkasessa rämpiessäni?

Teksti täynnä kysymysmerkkejä.

7.17.2007

Jäärä- tai äijäominaisuuksia, Ben Elton: Dead famous

Huomaan olevani henkisesti äijä ja/tai jäärä enenevässä määrin. Inhoan ja kammoan useita naiselliseen kokemuspiiriin perinteisesti kuuluvana pidettyjä asioita, kuten sukkahousuja, telkkarin saippissarjoja (ja useimpia muitakin sarjoja), reality-telkkariohjelmia, kevyttä musiikkia, yleisaikakauslehtiä, muutamia vain mainitakseni. En halua tietää, kuka julkku seukkaa kenenkin kanssa. En halua tietää, kuka voittaa missikisat, euroviisut tai tositv:t. En halua keskustella poliitikkojen avioeroista. En halua syödä mikroruokaa koirankupin näköisestä muovikulhosta vaan lautaselta. No tää oli ehkä jo vähän OT.

Ben Eltonin Dead famous esittelee hengenheimolaiseni, vanhakantaisen ylikomisario Coleridgen. C saa ratkaistavakseen tosi-tv -sarjassa livenä tehdyn murhan, ja joutuu työaikana katselemaan todistusaineistona videonauhoilta kymmeniä tunteja kauniiden, nuorten, itsekeskeisten kokopäivänarsistien keekoilua kameroiden edessä.

"Talossa vilisi trimmattuja vatsalihaksia, puolialastomia pakaroita, hauiksia, hartioita, tatuointeja ja nännirenkaita. Kaikki olivat kiinnostuneet astrologiasta ja koskettelivat toisiaan alinomaa ja ennen muuta heiltä puuttui täysin kaikkinainen älyllinen uteliaisuus kaikkea sellaista kohtaan, joka ei ollut suoranaisesti yhteydessä heihin itseensä.

Ylikomisario Coleridge olisi mielellään tappanut koko joukon."

C on kuitenkin myöhässä, koska yksi kilpailijoista on jo murhattu kameroiden pyöriessä... Dekkarinautinnon lisäksi opin kirjan englanninkielistä alkuteoksesta uusia tuhmia sanoja englannin kielellä!

7.11.2007

Barker, Clive: Abarat

Chickentown on maailman tylsin pikkukaupunki. Tylsässä kaupungissa elävä tylsistynyt 16vee Candy Quackenbush saa oppia kantapään kautta, että on oltava tarkka siinä mitä toivoo... Candy toivoo muutosta elämäänsä, ja sen hän totisesti saakin! Chickentown on syvällä sisämaassa satojen kilometrien päässä lähimmästä merestä, kuitenkin Candy huuhtoutuu Isabella-meren hyökyaallon mukana Abarat-nimiseen maailmaan. Abaratissa kaikki on toisin: maailma koostuu 25 saaresta, joista jokaisella eletään yhtä tiettyä kellonaikaa jatkuvasti. On ikuisen keskiyön pelottava saari, aamuhämärän saari ja keskipäivän saari. Abaratissa jokainen vastaantulija on erilaista rotua, osalla ei ole ihmisen kanssa mitään yhteisiä ominaisuuksia.

Vaikka Abarat on outo ja ihmeellinen, on Candylla tunne, että hän on ollut siellä ennenkin. Hän saa uskollisia ystäviä, jotka ovatkin tarpeen taistelussa keskiyön valtiasta Christoffer Kalmaa vastaan. Kalmalla on (monen muun Abaratin asukkaan tapaan) mielenkiintoinen fysiologinen ominaisuus: hän kantaa kaulassaan lasikaulusta, jossa kirjavat haamut uivat sisään ja ulos Kalman aivoista kyllästäen hänen sieluaan painajaisilla. Kalma halajaa haltuunsa kaikki 25 saarta, niin että hän voisi muuttaa ne autioiksi, pimeiksi ja kuolleiksi. Candylla on kuitenkin asiaan jotain sanottavaa.

Fantasiasarjan toisen osan nimi on Lumon päivät, sodan yöt. Sarjan on tarkoitus kasvaa neliosaiseksi, ja kirjoista on ollut jo useita vuosia tarkoitus tehdä Disney (blääh)-elokuvia, mutta niin jatko-osat kuin leffaversiotkin ovat viivästyneet. Elokuvan kohdalta en ole asiasta ollenkaan pahoillani.

Abaratin arvioissa on joko kiitetty tai moitittu Barkerin tapaa luoda maailma, joka poikkeaa täysin tutusta ja totutusta. Minulle Abarat oli ensi lukemalta (ja vielä nyt n:nnellä lukukerralla) virkistävä tuttavuus, miekka tanassa pönöttävistä ritareista questeineen ja lohikäärmeen kesytyksineen olen tainnut kasvaa jo yli. No tunnustetaan, välillä bulkkifantasia on ihan parasta eskapismia... Eriskummallisesta miljööstä ja oudoista otuksista huolimatta Abarat seuraa rinnakkaismaailmafantasian jalanjälkiä ja temaattisesti säilyy melko tutuilla raiteilla.

6.28.2007

Nyt soi, now playing

Tällä hetkellä walkmanissa tai kotona soivat nämä levyt, joiden vaikutuksen alaisena nämäkin postaukset on kirjoitettu:

Soil, Fireball Ministry, Mustasch, Spiritual Beggars, Monster Magnet (mitähän sille Davelle kuuluu?), Smack, Fu Manchu, Iron Maiden (hohoo, vahemmiten alan lämmetä bändille) ja aina välillä äijäradio Rock.

6.27.2007

Neil Gaiman: American gods

Onneksi on olemassa Neil Gaiman. Onneksi on olemassa American Gods -kirja. Olen lukenut sen suomeksi 3-4 kertaa ja englanniksi vielä useammin, joka kerta nautin, nauran ja saan kylmiä väreitä.

Picture this: kaikki joskus olemassa olleet jumalat ja myyttiset hahmot ympäri maailman säilyvät hengissä vuosisadoista ja -tuhansista toiseen. Uuudisasukkaiden mukana nämä hiipuneet - sanoisiko tahra kengänpohjassa-asteella olevat - jumalat matkaavat pohjois-Amerikkaan ja juurtuvaat sinne kuin lupiini Suomeen. Ajan myötä syntyvät uudet tekniikka- ja IT-jumalat dissaavat vanhoja jumalia rajusti, mutta eivät kuitenkaan voi olla huomioimatta näitä. Tilanne kärjistyy siihen pisteeseen, että television, luottokorttien ja Internetin pöyhkeät uudisjumalat läimivät vanhoja jumalia hansikkaalla poskelle = sota on väistämätön.

Kuolevainen Shadow vapautuu vankilasta elämään, jolla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Vaimo on kuollut, töitä ei ole. Shadow tarttuu kuivakkaan herra Wednesdayn työtarjoukseen, työnantajan paljastuminen Odiniksi ei hätkäytä Shadow'ta suurestikaan. Niin Shadow vaeltaa halki Amerikan, pujotellen historian ja nykypäivän välillä muinaisten jumalten kanssa. Hän tapaa niin Horuksen, Anansin, Csernobogin kuin juopon leprekauninkin ja lukemattomia tuntemattomia ja nykyihmisiltä unohtuneita jumalia. Shadow'lla on on oma osansa jumalien sotaskenaariossa, eikä hänen kohtalonsa (jos kohtaloon sattuisi uskomaan) ole aivan perinteinen.

Gaiman vyöryttää lukijan eteen jumalia niin että heikompaa hirvittää. Osasta en ole koskaan kuullutkaan, kirjan rinnalla on syytä selailla useampaa opusta YKL-luokasta 29: ei-kristilliset uskonnot.

Aina kirjan loppuun saatuani huokaan syvään, ja luulen lukeneeni sen lopullisesti. Sitten puolen vuoden päästä huomaan tarttuvani kirjaan uudelleen, jommalla kummalla kielellä. Onneksi on olemassa American gods. Thank gods it's Wednesday.

5.30.2007

Vakavaa Asiaa kevyestä musiikista

Smack-anekdootista tulikin mieleeni...
Jostain syystä olen musiikin ja musadiggailun suhteen tosi tiukka, vanhanaikainen, puristi tai jotain vielä friikimpää.

Teesini ovat:
# Ei voi sanoa pitävänsä jostain artistista/bändistä, ellei ole kuunnellut koko tuotantoa läpi. Siis ei voi hihkaista "ihana bändi" kuultuaan yhden biisin radiosta.

# On kuunneltava, mielellään hankittava koko tuotanto kotiin ja tutustuttava diskografiaan ennen mielipiteen ilmaisemista. Biografiset tiedot, soittajien yhteydet muihin bändeihin ym. historia on syytä ottaa selville.

# Mikäli uusi tuttavuus sattuu kuulumaan genreen, joka ei ole läpikotaisin tuttu, on otettava koko musiikinlaji käsittelyyn ja etsittävä vaikutteiden antajat/seuraajat/samanlaiset bändit.

Tunnustan vajoavani joskus rokkipoliisiksi kun kerron musiikista (lue=luennoin) ystäville. Sori.

Musanostalgiaa

Viikonloppuna jostain tuli mieleen ensin teini-ikäisyys (varmaan siskonpojan näkemisestä) ja siitä sitten loppujen lopuksi Smack, ja sitten pitikin kaivaa levari esiin jotta voin käydä koko tuotannon läpi: Smack on you ja Rattlesnake bite mulla on cd:nä, Salvation ja Radical vinyylilä ja tietysti Live Desire. EP-levyjä en hyllystä kaivellut, niitä on ainakin Paint it black ja Look around.

Oli se kova! Kuuntelin perään Fishfacesin Lovesongs for hyenas, eikä sitäkään ole ajan hammas pahemmin purrut.

Vietin hetken murehtien Ilarin ennenaikaista kuoloa. Julmia ovat nämä valvotut yöt -runokokoelma on varastettu meidän kirjastosta aikoja sitten, eli myös runoutta yleensä harrastamattomat ovat sen löytäneet.

5.23.2007

Ikävän lievitystä



Hammassärkymäisesti jomottaa välillä ikävä Prahaan. Lievitän sitä kuuntelemalla tsekinkielistä nettiradiota, selaamalla tapahtumakalenteria ja katselemalla webkamerakuvia.

5.21.2007

Saanko esitellä; Percy Jackson

Joskus sattuma ei ole piittaamaton vaan onnekas: vein kirjoja myyntiin Shakespeare&Synove'en ja koetin keräillä ostettavaksi kirjoja tasarahan verran. 90 czk jäljellä kun näin epäilyttävän kimaltelevan kirjankannen ja poimin sen mukaani. Uskalsin valita kiiltäväkantisen lastenkirjan, koska Etsivätoimisto Puolikuu ja Artemis Fowl'kin kimaltavat ja ovat silti ihan ok.

Kirja oli Rick Riordanin Percy Jackson and the Olympians I: Lightning thief. Suomentamaton (ruotsinnettu on, höö) toimintafantasiasarja ADHD-pojasta joka saa kuulla olevansa merenjumala Poseidonin poika. Jos olin joskus ajatellut Olympoksen sukupuun olevan kuivakka ja tylsä (tenttiin lukiessa ehkä), pyörrän nyt kaikki pahat puheeni. Kirja imaisi minut kuin trombi, kakkososa Sea of Monsters tuli bookplussasta viime viikolla. Tiukkaa actionfantasiaa ja samalla antiikin Kreikan mytologia herää henkiin tuoreena ja tulivoimaisena. Paitsi jumalat, myös muut Olympoksen asukkaat ovat toiminnassa mukana: nymfit, nereidit, satyyrit ym. ökkiäiset. Odottelen kolmososan ilmestymistä.

Riordanista innostuneena lukaisin perään Hesiodoksen Jumalten synnyn. Ei paha sekään.

Matkalla nähtyä

Käytiin Prahassa leffassa monta kertaa, hankin Palace Cineman alennuskortinkin. Kortilla lippu 129 czk, taide- tai marginaaliteatterihin kuten Aeroon, Okoon tai Svetozoriin ilman bonuskortteja 99. Noissa pikkuteattereissa on kiva nostalgian tuntu, vaikka kovat penkit puuduttaakin persukset. Vielä jos/kun esityksessä juotu viini tai olut painaa rakkoa, niin elävän kuvan elämys on kovin fyysillinen ja kokonaisvaltainen.

Huhti-toukokuussa nähdyt elokuvat (linkit IMBd:n sivuille)

Fountain: (2007) Kolme miestä tai yksi ja sama mies eri aikoina etsimässä ikuista elämää: espanjalainen konkistadori, nykyajan tiedemies ja tulevaisuuden joogi/guru. Elokuva on visuaalisesti hieno, verkkainen, väri- ja äänimaailmaltaan upea. Kiivaita juonenkäänteitä voi etsiä muista leffoista.

Pi: (1998) Ohjaaja sama kuin edellisessä, Darren Aronofsky. Nähtyäni Fountainin, odotukseni olivat korkealla. Pi upposikin minuun, mutta täysin eri tavalla kuin hitaasti virtaava Fountain. Pi oli mustavalkoista kaupunkikakofoniaa, psykologinen trilleri nuoresta matemaatikosta joka kärsii painajaismaisista päänsäryistä ja koettaa löytää matemattisista kaavoista ja lainalaisuuksista vastauksen elämään, maailmankaikkeuteen, kaikkeen. Aivan kuin olisin kuullut samanlaisesta yrityksestä aikaisemminkin...? Palkkioksi kaavan luovuttamisesta olisi luvassa niin maallista kuin hengellistäkin hyvää, loppuratkaisu on kaikessa absurdiudessaan [hankala sana] loistava ja ainoa oikea!

Sunshine: (2006) Brittiläinen tieteiselokuva Alienin hengessä. Alkuasetelma on tuttu; maailma on tuhoutumassa ja retkikunta lähetetään pelastusretkelle avaruuteen. Kaikki alkaa kuitenkin mennä pieleen, ja isosti sittenkin. Juoni on keskivertoperuspullaa, leffasta nousi muutama pohdinnan hetki kun mietin tekojen ja valintojen kauaskantoisia seurauksia.

Stranger than fiction: (2006) What if -ajattelua romanttisessa fantasiakomediassa. Mitä jos... kirjailijan luoma henkilöhahmo onkin jo olemassa, ja elää elämäänsä tietämättä sen mutkien johtuvan kohtalon tai sattuman sijaan kirjailijan kirjoittamista juonenkäänteistä? Harold Crickille tämä tieto tulee aikamoisena järkytyksenä, varsinkin kun hänen elämänsä kirjailijalla on tapana aina romaanin lopussa tappaa päähenkilönsä?

Palvelin Englannin kuningasta: (2006) Harvinaista herkkua, tsekkiläisen veijariromaaniklassikon filmatisointi. Tarina supliikkimiehestä, joka aina oikeassa paikassa väärään aikaan ja samalla todenmukainen mutta draamaksi viännetty kuva Tsekkoslovakin lähihistoriasta. Tsekkiläinen huumori ei todellakaan ole aivan valkoisimmasta päästä!

Kikin lähettipalvelu: (1989) Hayao Miyazakiin voi aina luottaa. Henkien kätkemä, Liikkuva linna, Naapurini Totoro ja tämä Kiki-noitatytön itsenäistymistarina ovat kaikki (käytän sanaa sen kamalasta inflaatiosta huolimatta) lämminhenkisiä ja hyvän mielen elokuvia. Animaatiojälki on linjakasta. Erityisesti nautin iltakuvista, valojen ja varjojen leikistä. Fantasiaa ja taikaa ei tarvitse perustella tai selittää, Miyazakin elokuvissa se on kaiken lähtökohta ja perusta.

ja oli vielä joku mutta nyt se unohtui.

Jonathan Carroll

Jonathan Carroll --> kotisivunsa

Luettu White apples, Land of laughs, Kissing the beehive, Marriage of sticks
Lukemista odottavat Voice of our shadow, Glass soup, Sleeping in flame, Bones of the moon

Miksen ole aikaisemmin törmännyt heppuun? Carroll kävi Suomessa Hgin kirjamessuillakin viime vuonna. Kirjoja on tosin suomennettu vasta kaksi, vaikka tuotannossa on yhteensä 17 (?) teosta 1980-luvulta lähtien. Spekulatiivista fiktiota, suoraan sanottuna silkkaa fantasiaa. Carroll leikittelee ajatuksilla identiteetistä, kuolemasta, kuoleman jälkeisestä elämästä ja yleensä elämän aikana tehdyistä valinnoista. Mitä jos voisimme palata ajassa takaisin opastamaan nuorta minäämme ennen jotain tärkeää valintaa? Olisiko lopputulos sen onnellisempi? Miten tekemämme ratkaisut vaikuttavat meihin ja ympärillä oleviin ihmisiin?

Carrollin päähenkilöt tuntuvat olevan järjestään epämiellyttäviä egoisteja tai ainakin aikaansaamattomia luusereita. Toinen yhdistävä piirre on koirien paljous, koirat ovat joko sivurooleissa tai kirjan keskeisessä osassa ratkaisun avaimina. Bullterrierit, dalmatialaiset, jackrussellit ja epämääräiset monirotukoirat kuvataan hellyydellä ja tuttavallisesti.

White apples (suom. Valkoiset omenat ) on niitä kirjoja, jonka juonen voi paljastaa ilman että se lainkaan pilaa lukukokemusta: Viktor Eldritch on kuollut itsekeskeinen naistenmies. Hänen raskaana oleva ex-tyttöystävänsä herättää Viktorin henkiin, koska ex-tyttöystävän vatsassa kasvava tuleva maailman valtias tarvitsee isällisiä neuvoja. Yksinkertaista, eikö totta?

Land of laughs (suom. Naurujen maa) -kirjassa mietitään faktan ja fiktion suhdetta. Kirjailija Marshall France on melkoisen taitava kirjailija; hänen luomansa fiktiiviset henkilöhahmot ovat elävän ja todellisentuntuisia, elävämmän ja todellisemman kuin Francen elämäkerran kirjoittaja Tom Abbey tyttöystävineen voi kuvitellakaan. Tom joutuu keskelle toden ja sepitetyn monimutkaista verkkoa, eikä siinä tarinassa tunneta happy endiä.

Marriage of sticks'in päähenkilö Miranda kokee ikävän yllätyksen; hän saa tietää olevansa kuolematon, hänelle näytetään baseball-stadionin katsomollinen hänen menneitä inkarnaatioitaan, ja joka ikinen niistä on yhtä epämiellyttävä oman edun tavoittelija. Onko liian myöhäistä muuttua ja muuttaa tulevaisuutta?

Kissing the beehive oli lievä pettymys, koska jännitystarinasta puuttuivat fantasian ainekset. Kuitenkin nokkela, kiero ja (tietenkin kun Carroll on kyseessä) yllätyksellinen tarina rikoksesta ja kaikenvoittavasta rakkaudesta joka lähentelee pakkomiellettä.

Sekalaista tavaraa

Piti aloittaa bloggaaminen jo Prahan huhtikuussa, mutta enpä saanut aikaiseksi. Ilmaista wi-fi -yhteyttä oli tarjolla ylin kyllin, aina mäkkäreistä elokuvateattereihin.
No nyt sitten. Mitä on tullut luettua, katsottua, kuunneltua tai ajateltua viime aikoina?